Ajatuksia lähiluonnosta

Kun muutin aikanaan maalta Turkuun, kärsin aluksi niin sanotuista vieroitusoireita, kun en kuljeskellutkaan enää säännöllisesti luonnossa. Landella saattoi koska tahansa vain astua ulos ovesta ja hyppiä pusikkoon, kun taas aiemmasta sijainnistani Turussa Nummen kaupunginosassa piti taapertaa pitkään ennen kuin pääsi kunnolla metsään. Nummenpakan ja Virnamäen metsät olivat teoriassa lähellä, mutta eivät ihan tarpeeksi lähellä.

Metsään meneminen vaati siis hiukan enemmän aikaa ja viitseliäisyyttä, eikä sitä siksi tullut tehneeksi yhtä usein. Vaikka kuinka tein viikonloppuisin retkiä eri luontokohteisiin aina, kun resurssit riittivät, ja tikkasin kävelylenkeilläni seudun kapeimpia ja pensaikkoisimpia kujia, kärvistelin joka tapauksessa hiukan.

Missä ollaan: Pohjoisen erämaassa vai Turun suurimmassa lähiössä?

Muutto Runosmäkeen kuitenkin kohensi olosuhteita merkittävästi. Nykyisestä sijainnistani pääsen metsän reunaan muutamassa minuutissa - eikä se ole edes mikä tahansa kaupunkimetsikkö, vaan paikoitellen aivan harvinaisen mukava luontokeidas. Nunnavuoren pirunpellon keskellä voisi luulla olevansa pohjoisen Lapin erämaassa, jos liikenteen kohina joskus hiljenisi hetkeksi kokonaan. Se on upea paikka.

Vaikka teenkin usein pitkiä reissuja päästäkseni viettämään aikaa maamme uljaimmissa luontokohteissa, ja tietyt niistä ovat vuosien saatossa tulleet hyvin tutuiksi ja rakkaiksi, en voi kuitenkaan kiistää sitä, etteivät itselleni kaikkein merkityksellisimmät paikat löytyisi silti lähimpänä sijaitsevien kohteiden joukosta. Se tapa, jolla rakastan suuria kaukaisia erämaita, on hyvin erilainen kuin se tapa, jolla rakastan lähiluontokohteitani. Ensinnä mainittu on luonteeltaan ihailevaa ja kunnioittavaa, jälkimmäinen on enemmän henkilökohtaista.

Tässä sitä kelpaa sitten kulkea ja muistella Lapin-vaellusten iloisimpia etappeja.

Lähiluonnon merkityksellisyys syntyy säännöllisyydestä ja jatkuvuudesta. Voin käydä kerran vuodessa vaelluksella erämaassa, enkä ikinä unohda siellä kokemiani seikkailuja, mutta lähikohteessa käyn kuitenkin kävelyllä parhaassa tapauksessa useamman kerran viikossa.

Näistä pienistä kävelylenkeistä, niillä tehdyistä havainnoista, satunnaisista kohtaamisista, päässä ajelehtivista ajatuksista, kaikesta siitä aivan arkiselta ja tavalliselta tuntuvasta olemisesta se pikkuhiljaa kasautuu. Jonain päivänä havahdun tajuamaan, miten paljon tällainen hyvin tuttu ja hiukan tylsä, eikä edes mitenkään erikoisen hieno luontokohde minulle todella merkitsee.

Runosmäen lähimetsät eivät tietenkään heti aluksi tuntuneet yhtään sen erikoisemmilta kuin mitkään muutkaan pikku metsiköt. Niiden hienous alkoi avautua vasta pikkuhiljaa. Ensin olin vain riemuissani siitä, että nyt pääsen helposti kävelylle metsämaastoon vaikka joka päivä. Sitten kävelyjä - kokemuksia, elämyksiä ja ajatuksia - alkoi vähitellen kertyä. Eilen kutsuin pöpelikköä aivan vahingossa kotimetsäkseni.

Iloisia yläpilviä!

En ole sanonut mitään metsää vahingossakaan kotimetsäkseni enää sen jälkeen, kun lapsuudenkotini lähimetsä avohakattiin lähes olemattomiin keväällä 2011. Se oli rankka kokemus. Sen jälkeen olen suorastaan pelännyt kiintymistä suojelemattomiin metsiin, koska en halua kokea samaa enää ikinä uudestaan. 

Onneksi rantojen, niittyjen, joutomaiden ja sen sellaisten kohdalla meininki on vähän toinen. Niihin uskaltaa kiintyä, koska niitä uhkaavat tekijät ovat luonteeltaan hiukan erilaisia. Kaikista paras on kuitenkin meri. Se ei ikinä katoa. Sitä on helppo uskaltaa rakastaa.

Tänään löysin vänkyräpuun, johon on kiva nojailla.

Kuvat napsimme tänään iltapäiväkävelyllä Krotin kännykällä. Oli reilusti pakkasta, ja maisema oli kuurankukkien kuorruttama.