Kaisaniemen puutarha - ja kaikki ne kasvit, jotka eivät asu meillä

Teimme reissun Helsinkiin, ja sen yhteydessä vierailimme Kaisaniemen puutarhalla. Kuten kaikki tämmöiset vastaavanlaiset mestat, joista löytyy valtavia määriä tosi hienoja ja uljaita kasveja, se herätti minussa oikeastaan kahdenlaisia fiiliksiä: 1) Parasta ikinä! 2) Miksei mullaki vois olla? Tämän postauksen aiheena on se jälkimmäinen fiilis. Yleensä hehkutan aika paljon kaikkea, mitä minulla jo on tai mitä aion tehdä tai hankkia, joten nyt on hyvä hetki hehkuttaa sitä, mitä en tule koskaan saamaan (ja ehkä onkin ihan hyvä niin).

Huonekasveja voi hankkia ja hoitaa parhaansa mukaan, niille voi tehdä rakenteita ja panostaa kaikkeen niin paljon kuin köyhän ja kasveista oikeastaan suhteellisen vähän tietävän törpön opiskelijan on ylipäätään mahdollista, mutta kasvitieteellisen puutarhan tunnelmaa ei kuitenkaan pysty kotioloissa saavuttamaan.

Esimerkiksi orkideat - en varmaan mitenkään pysty luomaan kotona ihanteellisia kasvuoloja kaikille erikoisuuksille, vaikka kuinka haluaisin. On ihanaa nähdä näitä hyvinvoivina ja hehkeinä kasvihuoneilla, mutta samalla tiedostaa harvinaisen rankasti sen tosiasian, ettei kotini ole kasvihuone.

Kotona on myös tosi haasteellista luoda erilaisia olosuhteita erilaisten elinympäristöjen lajeille. Niillä oloilla mennään, mitkä ovat saatavilla. Vähän voi säätää lämpöä ja valoa ja mitä näitä nyt on, mutta ihmeisiin ei pysty.

Ihmeistä puheen ollen, voisinkohan joskus perustaa oman lummehuoneen? Iso vesiallas ja paljon erilaisia kelluslehtisiä ja muuta kaunista - se olisi maailman paras hengailupaikka.

No, en minä siellä puutarhalla nyt sentään ihan pelkästään kuolannut toisten kasveja, vaan myös kertasin lähestyvään taksonomian tenttiin bongaillen eläviä fossiileja ja pohdiskellen kasvikunnan evoluutiohistoriaa.

Mukavat kuvat otti toveri Lilla Milla kännykällään. (Itse kun unhoitin kameran kotiin, ja kännykkäni ei tehnyt ollenkaan yhteistyötä jännittävän kasvihuonevalaistuksen kanssa.) Tämä oli hyvä seikkailu!