Toiset kärsivät hyttysistä, toiset hyttyskarkotteista

Hajusteyliherkkyys johtaa joskus odottamattomien vaikeuksien äärelle. Yritin osallistua edelliskesänä muuan kenttäkurssille, mutta jouduin jättämään sen kesken hyttyskarkotteiden takia - kaikki muut liki kolmisenkymmentä kurssilaista suihkivat karkotteita ilmaan pitkin päivää niin, että kärsin poikkeuksellisen vahvoista yliherkkyysoireista.

Tavallisesti metsäretki sateisena päivänä tarjoaa allergikko-astmaatikko-hajusteyliherkällekin aivan optimaaliset olosuhteet elämiseen ja hengittämiseen, mutta tällaista ongelmaa en ollut osannut ennustaa. Lähdin riemulla kurssille, mutta palasin kotiin eräänlaisena ihmisrauniona.

Silloin elettiin ihan tavallista eteläsuomalaista kesää. Hyttysiä oli ehkä kourallinen jokaista kulkijaa kohti. Satoikin, joten kaikkien olisi kuvitellut olevan liikkeellä edes jonkinlaisessa kuoritakissa. Huppu päähän, hattu ja hyttysharso siihen vielä, niin tuskin inisijöistä on haittaa. Vähän karkotetta voi hieraista kämmenselkiin, jos siltä tuntuu.

Näin helppoa se olikin sitten vain teoriassa. Jengi oli liikkeellä ties minkälaisella varustuksella. Oli ohuita tiukkoja trikoovaatteita, joista imukärsä työntyy vaivattomasti läpi. Oltiin päät paljaana, ei välttämättä edes huppua takissa. Sitten suihkittiin hyttyskarkotteita ilmaan. Tietysti trendikästä Off Pehmeää, sitä joka ei haise edes "vanhalta kunnon hyttyskarkotteelta" vaan ihan puhtaasti parfyymilta.

Luulin, että yliopistoon asti päässeet ihmiset tietäisivät, miten hyttyskarkotetta käytetään. Kuvittelin vielä tähän kenttäkurssikokemukseen saakka, ettei kukaan oikeasti luule sen olevan myrkkyä, jolla on tarkoitus tappaa ympärillä lentävät hyttyset. Olin väärässä. Porukka ei suinkaan laittanut karkotetta itseensä, vaan ihan oikeasti suihki hyttysiä kohti.

Yskin, niistin, pyyhin vuotavia silmiäni, yritin taltuttaa päänsärkyä parasetamolilla ja jättäytyä porukan laitamille saadakseni hengitettyä. Vedin astmalääkettä ja toivoin, että sataisi vielä vähän sankemmin ja tuulisi kovempaa. Ensimmäisen kurssipäivän jälkeen ilmoitin jättäväni suorituksen toistaiseksi kesken.

Kyseinen kenttäkurssi jäi tietysti rästiin, enkä voinut vältellä sille osallistumista loputtomiin, onhan se pakollinen osa tutkintoa. Niinpä ilmoittauduin kurssille uudestaan tänä kesänä, raportoin ongelmastani opettajille ja toivoin erityisjärjestelyjä. Onneksi sain ymmärtäväisen vastaanoton.

Nyt kurssiviikko on takana, ja olen aivan häkeltynyt siitä, miten hyvin se meni. Hyttyskarkotteita ei kielletty, mutta infoviestissä suositeltiin käyttämään niitä harkiten ja huomaavaisesti. Vanhana kunnon pessimistinä olin jo valmiiksi heittänyt pyyhkeen kaivoon ja kirveen kehään, sillä mikään tuollainen neuvo ei olisi varmasti tehonnut edelliskesäiseen kurssiryhmään.

No, pessimisti sai taas pettyä. Vain parilla tyypillä oli ylipäätään karkotetta mukanaan, ja hekin sumuttivat siististi itseensä päin - siitä huolimatta, että hyttysten lukumäärä oli ehkä tuplat edelliskesään nähden, ja lämmin sää kaiken lisäksi pakotti olemaan ilman takkiakin välillä.

Eivät ole vuodet veljeksiä, eivätkä kenttäkurssiryhmätkään. Tällä yrittämällä osuin aivan mainioon ryhmään. Ilman edelliskesäistä kauhukokemustani en olisi vieläkään tietoinen siitä, minkälaisiin vaikeuksiin voi tällainen yliherkkä ihminen yllättäen joutua ihan keskellä metsääkin, kun ympärillä on tarpeeksi paljon sopivan sorttisia ihmisiä.

Olo on nyt todella helpottunut ja kiitollinen, kun kurssiviikko sujui hyvin ja yhtä pientä kotitehtävää lukuun ottamatta olen saanut työt pakettiin. Se oli siinä. Ei se ollutkaan niin vaikeaa. Syyttä suotta pelkäsin ja karttelin kurssille osallistumista.

Kuvat ovat Kurjenrahkan kansallispuistosta Pukkipalosta, missä kävin viime viikonloppuna vielä suorittamassa itsenäisesti yhden kurssipäivän, jonka missasin.