Ai niin, tämä pienhenkilö

Olen ehkä maailman huonoin täti. (Meinasin jo väittää että ihan kummitäti, mutta tässä tapauksessa mitään virallisia kummeja ei ole lainkaan nimitetty, joten eipäs nyt väitetä.)

En muista siskoni lapsen syntymäpäivää. Jopa nimikin unohtuu välillä (kun joskus mieleen pulpahtaa ensimmäiseksi vain poikasen hirveä työnimike, joka ehti jo vakiintua päähäni ennen otuksen syntymää ja varsinaisen nimen antamista). En joka päivä muista kysellä kuulumisia - ja kun joskus kyselen, ne eivät yleensä jää pitkäksi aikaa päähäni, enkä ikinä tajua juoruta niitä eteenpäin muille.

Aika kehnoa tätinä olemista, eikö?

Mutta pahin seikka on kuitenkin tämä: en ole maininnut halaistua sanaa poikasesta täällä blogissani, vaikka puikula putkahti ilmoille jo viime heinäkuussa (korjatkaa nyt, sukulaiset ja tutut, että se olikin elokuussa) ja on siis esiintynyt elämässäni jo puolisen vuotta. Mitä pöyristyttävää laiminlyöntiä!

No, nyt kun tämä pienhenkilö vieraili meillä teekutsuilla rakkaan siskoni (siis toveri Vieteripellen - eihän nyt sentään Pöllellä vielä mitään jälkikasvua ole) ja meidän mamimme (joka nykyään esiintyy myös nimellä isomami) kanssa, päätimme vähän paikkailla epäonnistumistani bloggarina.

Otimme paljon sieviä kuvia poikasesta ja mietimme, mitä kaikkea kaunista voisin siitä sanoa. Vieteripelle pohti, mitä kivaa ja blogilleni tyypillistä rekvisiittaa voisimme asetella poikasen kanssa samaan kuvaan (esim. huonekasveja tai kukkasia), jolloin minun oli pakko tunnustaa, etten ole ehkä ikinä edes yrittänyt nähdä niin paljon vaivaa blogikuvieni eteen.

Yleensähän vain räiskin menemään fiiliksen mukaan, ja valitsen sitten postattavaksi satojen kuvien joukosta ne sattumalta blogikelpoisiksi kehkeytyneet - tai ainakin rankan muokkauksen jälkeen julkaisukelpoiset. Taidan siis niiltäkin osin olla aikamoinen epäonnistuja. Ei ihmekään, ettei blogillani olekaan tämän enempää seuraajia.

Tähän mennessä olen luonnollisesti jo unohtanut ne kaikki kauniit sanomiset, jotka minun oli määrä tänne naputella poikasen elämän alkutaipaleesta, eivätkä kuvatkaan lopulta onnistuneet kovin hyvin. Se johtuu ehkä siitä, että Vieteripelle oli enimmäkseen kameran takana - minun oli nimittäin määrä pitää pienhenkilöä kädestä kiinni, jotta olisin itsekin läsnä kuvissa jotenkin.

Onneksi filtterit kuitenkin pelastavat! Lätkäisin tämän tekstioksennuksen kylkeen nyt ne räpsyt, joissa ylipäätään oli jotain pelastettavaa, ja päätin jättää kauniit sanat toiseen kertaan. Tekotaiteelliset kuvat puhukoot puolestaan. Eikö olekin söpö pieni otus? Ainakin niiltä osin, kuin voitte sitä näistä kuvista nähdä.

Ensimmäinen ja viimeinen kuva ovat Vieteripellen ottamia. Keskimmäisen (sen jossa esiintyy myös ihana pehmomammutti, huomatkaahan se!) taisin kuitenkin räpsäistä ihan minä itse. Ironisesti teidän, kuten tässä kohtaa lienee parasta sanoa. Ja oikeasti kaikella rakkaudella ihanille lifestyle- ja vauvabloggaajille. ♥