Kurjenrahkassa talven taitteella

Eletään taas sitä aikaa vuodesta, jolle täkäläisen pakanaperinteen mukaan sijoittuu sydäntalvi, talvennapa. Joulun aika on ohi, koristeet on siivottu pois - me teimme sen perinteikkäästi vasta nuutinpäivänä - ja voidaan aloittaa kevään odotus. Minulle tämä aika on merkityksellinen juuri siksi - rakastan talvea, mutta mikään ei ole niin ihanaa kuin kevään odotus!

Juhlistimme talven taitekohtaa käymällä pienellä seikkailulla Kurjenrahkassa eilen Krotin, Pöllen ja Mölysammakon kanssa. Koska oli sunnuntai, heräsimme ja lähdimme liikkeelle tietenkin vasta iltapäivällä, joten retkemme aikaan aurinko oli jo laskussa. Niinpä teimme vain parin kilometrin kävelylenkin Karpalopolkua seuraillen, ja hämärän jo hiipiessä metsään siirryimme Kurjenpesälle grillailemaan herkkuja.

Retkipäivällemme sattui juuri sopivasti aurinkoinen, kirpeä pakkassää. Retkemme alkoi vasta kello kolmen jälkeen iltapäivällä. Kun saavuimme kuuluisalle Kuhankuonon rajakivelle, josta kansallispuiston retkeilyreitit haarautuvat, aurinko häämötti appelsiinina taivaanrannassa. Taivaalla näkyi muutamia pilvenhaituvia, mutta pääosin oli kirkasta. Suo oli kauniisti ohuen lumikerroksen peitossa, ja melko tuoreesta, puuterimaisesta lumesta oli helppo havaita eläinten jälkiä.

Mikä tästä on mennyt? Mahdollisesti näätä. Mittakaavana vieressä kenkäni jälki (kokoa 39). 

Pitkospuiden ympäriltä hanki olikin ihan täynnä jalan- ja tassunjälkiä. Emme kuitenkaan törmänneet kuin kahteen muuhun retkiseurueeseen. Olihan kuitenkin aika kylmää ja pian myös pimeää. Aurinko laski vaaleanpunaisena. Yritin ottaa taiteellisia närekuvia. Näpit jäätyivät nopeasti, joten en jaksanut säätää yhtään, vaan räiskin vain menemään.

Bäheät karahkat. Toinen on tikkusuora, toinen ihan vänkyräinen.

Kierroksen loppuosuus kuljetaan metsässä. Auringonlaskun sävyt tummenivat. Metsän pohjalla olisi ollut jo tosi pimeää, jos maa ei olisi ollut valkoinen. Sininen hämärä hiipi suolle ja auringon viimeinen punainen hehku alkoi hiipua metsän taakse juuri, kun saimme kierroksemme päätökseen ja palasimme lähtöpisteeseen.

Kun tulimme nuotiopaikalle, edellinen seurue oli juuri tekemässä lähtöä. Muita ei sitten enää ilmaantunutkaan. Pääsimme siis valtaamaan koko paikan, ja viattomat sivulliset säästyivät kuulemasta Mölysammakon "parhaimpia" poliittisia vitsejä iltanuotiolla. Näihin lukeutuivat "Postikorttisarja, joka esittelee Forssan lahoimpia röttelöitä" ja "Miksi Helvetissä on nykyään kylmä?" Eikö kuulostakin lupaavalta?

Sininen hetki taittui pimeään. Kunhan taivas vielä hieman tummui, kaikki tähdet tulivat näkyviin. Hieno tunnelma. Pakkanen kiristyi lähemmäs kymmentä miinusastetta, joten emme jääneet nuotiolle sentään koko yöksi, mutta kyllä me jokusen tunnin siinä hengailimme ennen kotiinlähtöä.

Katsotaan nyt, josko lähtisin kokoamaan blogiini 100 hetkeä luonnossa -haasteen puitteissa sadan luontoaiheisen postauksen sarjaa Suomen juhlavuoden kunniaksi. Kyllähän niitä sopivia hetkiä varmasti tulee yllin kyllin, mutta siitä en vielä mene takuuseen, päätykö niitä blogiini asti riittävän monta. Tämä voisi kuitenkin olla mahdollisen haastepostaussarjan ensimmäinen osa.

Käykää tutustumassa haasteeseen Metsähiipparin blogissa ja lähtekää itsekin mukaan!

#100hetkeäluonnossa #suomi100