Friskalassa maaliskuisena iltana

Turun kevät teki näyttävän harppauksen eteenpäin viime lauantaina. Edeltävällä viikolla oli vielä pyryttänyt lunta oikein kunnon nietoksiksi asti. Perjantaina alkoi rankka vesisade. Lauantai sitten valkenikin aurinkoisena, tyynenä ja lämpimänä. Lumi oli huvennut. Sulamisvedet virtasivat puroina. Ilahduttava, pirteätunnelmainen maaliskuun päivä.

Hyvä niin, koska olimme juuri lauantaina menossa luontoliittolaisten kanssa retkelle Friskalanlahdelle. Retken pointtina oli Kevätseuranta-kampanjan avaus (nyt se on käynnissä - osallistukaa!) sekä pöllöjen kuunteleminen. Niinpä liikkeelle lähdettiin kuuden aikaan, auringon ollessa jo matalalla taivaanrannassa.

Alkuillan tunnelma. Auringonlaskun hehku ja miltei täysi kuu.

Friskalaan on ihan älyttömän helppo tulla. Nouse torilla bussiin, istu vartti ja hyppää kyydistä suoraan lahdenrantaan vievän tien risteyksessä. Busseja menää tiuhaan, eikä kohteesta helposti erehdy. Laidunniityt (joilla kesäisin laiduntaa lehmiä) toimivat hyvänä maamerkkinä.

Laidunten poikki kulkeva tie oli sekä jäinen että mutainen, ja tienvieren ojissa vesi oli niin korkealla, että välillä piti vähän taiteillakin. Kiikaroin tiuhaan rantaniittyjä, mutta muita lintuja kuin variksia ei osunut näköpiiriin. Turussa oli kyllä jo aiemmin havaittu mm. muutolta saapuneita kiuruja, töyhtöhyyppiä ja kottaraisia, mutta ainakaan tänne ei ollut vielä tullut ketään.

Eipä se mitään. Laskeva aurinko kultasi maiseman, taivas liekehti ja kuu möllötti jo niittyjen yllä. Ilma oli leppeän lämmin ja tuoksui ihanan kylmänkostealta, juuri niin kuin lämpimien mutta lumisten kevätpäivien illat usein tuoksuvat.

Jäätä tiellä.

Vettä ruovikossa.

Hiljainen laidunniitty. Vain variksia paikalla.

Pian tuttu lintutorni alkoi jo häämöttää puiden takana. Lännessä taivaanranta oli oranssinhehkuinen, idässä vaaleanpunainen. Valoa riitti vielä oikein reippaasti, joten lintuja olisi hyvinkin voinut havaita, mutta retkipinnalista piteni pelkästään tali- ja sinitiaisella.

Puistikossa häämöttävä lintutorni ja vaaleanpunainen taivaanranta.

Auringonlaskun puolen kultaisia pilviä.

Rantapuistikot, etenkin jos niiden sisälle kätkeytyy lintutorni, ovat niin suosikkejani. Tuntuu aina hyvältä sukeltaa avomaalta puiden alle, ja sitten saapuukin jo pian rantaviivaan. On ruovikkoa ja tuoksuu merivedeltä. Se on sangen mukavaa.

Rantapuistikon latvuksia.

Lintutornille vievät pitkospuut olivat korkealle nousseen veden alla. Onneksi olin liikkeellä hyvillä jalkineilla, ja niin näyttivät muutkin retken osallistujat olevan, sillä koko porukka selvisi yli, eikä kukaan maininnut kastuneista sukista.

Seikkailulliset pitkospuut.

Tornilta eteenpäin lähti vielä joskus vuosi sitten pitkospuureitti rantaniityn poikki ruovikkoon kätketylle kiinteälle piilokojulle ja sieltä edelleen eteenpäin. Pitkospuut olivat kyllä usein alkukeväästä seilanneet jäiden ja tulvavesien mukana ties minne, mutta aina ne kunnostettiin takaisin. Nyttemmin ne on kuitenkin poistettu, koska ihmiset ja etenkin koirat häiritsivät lepäileviä lintuja.

Jos rantaniityllä lepäilee silmin nähtävästi lintuja, kuka ajattelee, että on hyvä idea lähteä kävelemään niityn poikki, vaikka sinne pitkospuureittiä pitkin teoriassa pääsisikin? Ja kuka keksii vielä ottaa koiran mukaansa sinne? Ja mitä hän ajattelee, kun päästää lemmikkinsä vapaaksi rantaniitylle?

Nämä ovat taas niitä asioita, joita en vain voi käsittää. Koko alueella on eläinten ulkoiluttaminen kielletty, jotta linnut eivät häitiintyisi, ja silti tälläkin retkellä vastaan tuli yksi koirantaluttaja, eikä tienpenkalla voinut ollenkaan kulkea kyttäämättä koko ajan, ettei astu ulostekasaan, joten talven aikana oli selkeästi käynyt muitakin. Kiva.

Ei näy enää tuttua pitkospuureittiä.

Lahti oli edelleen jäässä, eikä uusia lintuhavaintoja tehty. Auringonlaskun värit ja hämärän myötä kirkastuva kuu sen sijaan varastivat huomion. Kuuntelimme tornilla myös pöllöäänitteitä, jotta kaikki pääsisivät kartalle siitä, mitä seuraavaksi olisi määrä kuulostella. Kun aurinko painui mailleen, alkoi ilmakin viilentyä pikkuhiljaa pakkasen puolelle.

Mainiot värit tänä iltana.

Myös kuu näytti aika hyvältä.

Kun auringonlasku hiipui ja ilta alkoi hämärtyä, poistuimme tornista ja suuntasimme kulkumme metsään. Siellä oli onneksi edelleen melko lumista, joten oli helppo kävellä ilman lamppua, kun täysikuukin vielä valaisi tienoon. Pysähdyimme tuon tuostakin kuuntelemaan pöllöjä, mutta enimmäkseen oli hiljaista. Liikenteen kaukainen kumu ja seudun koirien haukunta olivat pääasialliset äänet. Mustarastaita, ei laulavia vaan varoittelevia, kuultiin toki myös.

Alas tornista.

Kuu kurkistaa latvojen yli.

Kuljettuamme yhden metsäsaarekkeen läpi, kävelimme pikkutietä pellon poikki ja siirryimme toiseen metsään. Kiersimme polkuja. Kuuntelimme, mutta pöllöt pysyivät vaiti. Yritimme kaartaa metsän läpi rantaa seurailevalle pienelle tielle, mutta vastaan tuli aita, joka alkoi asutusalueen nurkalta. Jostain syystä se oli vedetty koko metsän halki - ehkä paikalliset eivät halunneet vieraiden ihmisten kävelevän liian läheltä heidän tonttejaan (jotka olivat tosin usean sadan metrin päässä) tai ylipäätään pääsevän rantaan (jossa ei kyllä asunut ketään).

Kun metässä alkoi olla jo tosissaan pimeää, eikä suunnistaminen ollut enää helppoa, palasimme omia jälkiämme takaisin metsän reunaan, ja etsiydyimme rantaan toista kautta. Sinne jäimmekin hyväksi toviksi kuuntelemaan hiljaisuutta. Katariinanlaakson puoleltakaan ei kantautunut huhuilua, vaikka olisi ollut ihan hyvät mahdollisuudet. Kun pöllöjä ei kuulunut, tarkastelimme tähtitaivasta. Valosaastetta ei pahemmin ollut, ja tähdet näkyivät hyvin liki pilvettömällä taivaalla.

Yhä hehkuva taivaanranta ja asuinalueen valot.

Paluumatkalla bussipysäkille pidimme vähän hoppua, että ehtisimme sopivasti ohi menevän bussin kyytiin. Asiaa vähän hankaloitti se, että sään pakastuttua mutainen tie oli jäätynyt, joten piti rämpiä piennarta pitkin - mutta pimeässä oli paha yrittää väistellä niitä aiemmin mainittuja ulostekasoja. Oli hyvä tuuri, kun ei astunut kakkaan, eikä myöskään kaatunut jäällä.

No mutta, upea retki kaikkiaan! Ei kummempia keväthavaintoja, eikä pöllöjäkään, mutta ihan mieletön sää ja tunnelma. Kaunis auringonlasku, täysikuu ja tähtitaivas. Ihana kevätillan tuoksu. Pimeässä metsässä kävelemisen jännitys. Kuunvalon läikät lumella, kuin metsään olisi kätketty valonheittimiä. Hauska retkiseura. Lämpö poskilla. Kyllä kannatti taas lähteä.

#100hetkeäluonnossa (8/100)