Kevääntuojia tervehtimässä

Tavallinen tarina: kevät etenee, mutta minä en. No, onneksi kevään merkit ehtii havaita vähän hitaampikin harrastaja, vaikka omassa päässä tuntuisikin välillä siltä, että ne muka menettävät jotenkin hohdokkuutensa tai katoavat jonnekin, jos niitä ei ennätä etsimään heti ensimmäisten joukossa. Kevään eka kiuru on ihan yhtä hieno juttu havaitsi sen sitten juuri sillä hetkellä, kun se saapuu seudulle, tai vasta pari päivää myöhemmin. Eikä Kevätseuranta ole mikään kilpailu.

No, joka tapauksessa tässä viime aikoina on ihan tosissaan poltellut lähteä kunnon bongausretkille, kun kiurujen ohella monia muitakin paluumuuttajia on sadellut Suomeen jo ihan joukoittain. Aikaa ja energiaa ei vain ole ollut tarpeeksi oikeastaan muuhun kuin lähimetsissä kuljeskeluun. Niinpä kaikki paukut pistettiin aikatauluiltaan vähän väljempään viikonloppuun, joka onneksi tarjosikin oikein keväisiä säitä ja mainioita havaintoja.

Keväistä peltomaisemaa Paimiosta.

Ilma oli aurinkoinen, miltei tyyni ja peräti kuutisen astetta lämmin, kun keräsimme porukan kokoon ja suuntasimme Paimion ja Salon mestoille bongaamaan kevääntuojia. Seikkailuun lähtivät lisäkseni toverit Krotti, Pölle ja Mölysammakko - se tavallinen porukka - ja karautimme matkaan Krotin autolla, jotta ehtisimme kiertää tehokkaasti useampia kohteita yhden illan aikana ennen pimeää.

Kiertelimme Hepojoen pikkuteitä pitkin Kaarinasta Paimioon, mutta mitään erikoista ei näkynyt matkan varren pelloilla. Ensimmäiset töyhtöhyypät ja yksi kottarainenkin spotattiin vasta, kun saavuimme Kravinkujalle. (Se on se kuuluisa aivan Paimion keskustan tuntumassa peltoja halkova joensuuntainen tie, joka on  ajoittain ihan tukossa bongareita ja autoja, kun jokin harvinaisuus levähtää paikalla.)

Kravinkujan pellot kiikaroituamme jatkoimme matkaa Paimionjoen varteen Vartsaloon, missä pönötettiin tovi röörin ääressä maisemaa haravoiden. Komea harmaahaikara ilmaantui näköpiirin lentäen ja laskeutui jonnekin ruovikon kätköön. Vanellukset soidintelivat täyttä päätä. Aurinko porotti niin, ettei ilman aurinkolaseja pärjännyt alkuunkaan. Kiurunlaulua ei kuitenkaan vielä kantautunut korviin.

Peltotie oli nyt paljon paremmassa kunnossa kuin viime keväänä, jolloin maastoautolle olisi ollut tilausta.

Päätimme jättää Meltolan pellot ja lintutornin tällä kertaa väliin, sillä halusimme ehtiä Halikonlahdellekin vielä tänään ennen auringonlaskua. Torni on niin kehnossa kunnossakin, ettei siellä vierailu pahemmin houkuttele, kun joka kerta miettii, milloin lattia putoaa alta. Piipahdimme kuitenkin vielä Vistalla, sillä Paimiossa jo pidempään pysytelleet turkinkyyhkyt oli havaittu siellä viimeksi saman päivän aamuna, eikä tilaisuutta vain voinut jättää käyttämättä.

Heti kun kaarsimme keskustaan, Mölysammakko jo huomasikin kolme miltei valkoista kyyhkystä, jotka istuivat muina puluina toimistotalon antennilla. Kaarsimme pihaan ja hypimme ulos autosta ihastelemaan komeita lintuja. Superlaiska harrastaja kun olen, en ole oikeasti koskaan aiemmin saanut aikaiseksi mentyä bongaamaan turkinkyyhkyä, vaikka niitä onkin ihan säännöllisesti ollut lähiseuduilla pitkiäkin aikoja aloillaan. Niin että tulipahan taas elämänpinna.

Yksi erikoiskyyhkyistä ehti jo livistää muualle ennen kuin sain napattua kuvan. No, tässä kaksi kuitenkin. Kauniita.

Sitten nokka kohti Saloa. Motarin varrella nähtiin pari laulujoutsenta pellolla. Piipahdimme matkalla pikaisesti myös Design Hillillä vähän shoppailemassa tekstiilejä. Halikonlahti saavutettiin auringonlaskun aikaan, mutta onneksi valoa riitti vielä hyvin pikku ulkoiluun. Ihan koko aluetta emme lähteneet kiertämään ympäri, vaan kipaisimme vain matonpesupaikan parkkikselta lähempänä olevalle tornille ja takaisin.

Mainio vänkyräkänkyräpuu kaunista iltataivasta vasten.

Jätevedenpuhdistamon vesiä solisi ojaan. Kakkainen aromi leijaili ilmassa.

Rönttöisen tyylikkäät maisemat hienon lintukohteen ympärillä. Rappioromantiikkaa ja silleen.

Lampsittiin auringonlaskuun. Pällisteltiin ojassa virtaavaa vettä, mutta ei siellä mitään erikoista näkynyt. 

Kottarainen ja mustarastas lauloivat reippaasti, ja töyhtöhyyppäsoidin kävi kuumana pelloilla. Altaat olivat pääosin jäässä vielä, mutta tornin edustalla vesi oli sulaa, ja siellä polski koko joukko ns. normaaleja sorsia. Kävimme sorsaparven huolellisesti läpi, mutta aiemmin havaittua punasotkaa ei nyt näkynyt. Muutama soidinteleva telkkä vain erottui pläikkäreiden seasta. Ankat räpättivät ja polskuttelivat mainiosti, joten mikäs siinä oli meininkiä seuraillessa, vaikka harvinaisempi laji jäikin meiltä havaitsematta.

Jäätä, vain jäätä. 

Sulapaikka! Vesilintuja! Auringonlaskua myös.

Tavallisia lohikäärmeitä vaikka millä mitalla.

Yksinäinen kurki nähtiin kiertelemässä lahden rantaa. Parvi kiuruja oli myös liikekannalla. Muutama pieni aura laulujoutsenia meni ohitse kauempaa, ja juuri, kun olimme poistuneet tornilta, tuli suoraan yli valtaisa metsähanhiaura. Siinä oli kevään tunnelmaa ihan tosissan. Muuttavien metsähanhien villi kaakatus ja vauhdilla ilmaa halkovat hahmot leudossa maaliskuun illassa vasten auringonlaskun värjäämää taivasta - onhan se aina voimakas elämys.

Illan hämärtyminen. On niin kevät, että meinaa ihan itkettää.

Matkalla takaisin autolle.

Ennen kotimatkalle lähtöä ruokailimme vielä oikein roadtrip-henkisesti huoltsikalla. Onnistuin tilaamaan itselleni ruokalistan ulkopuolelta itse kustomoidun, allergiaystävällisen salaattiannoksen ja siitäkös olin tyytyväinen. Palvelu oli ihan huippumukavaa ja ruokakin hyvää ottaen huomioon sen, että oltiin tosiaan Shellillä syömässä.

Kyllä ravintovammaisen kelpaa, kun saa jotain, mitä voi syödä. Etenkin ahkeran bongausretken päätteeksi.

Sadan lintulajin haasteessa ollaan tämän seikkailun myötä jo miltei puolivälissä! Saldo on tällä erää 44 lajia. Olen varovaisen toiveikas, että parin seuraavan kuukauden aikana saavutan tavoitteen. Eiköhän viimeistään toukokuun alkupuolella sata ole jo täynnä. Toivon ainakin.

#100hetkeäluonnossa (11-12/100)