Pieniä tutkimusretkiä lähimetsiin

Olen majaillut nyt jo puolisentoista vuotta Runosmäessä, enkä vieläkään tunne seudun metsiä "kuin omia taskujani" - en edes lähimainkaan - vaikka olenkin aika metsäänmenevää sorttia noin ylipäätään. Jotenkin olen vain jämähtänyt kulkemaan aina niitä samoja tuttuja reittejä, joille ensimmäisenä näihin metsiin astuttuani ajauduin, enkä ole tehnyt ollenkaan riittävästi tutkimusretkiä.

Tutkimusretkimateriaalia.

Olen ollut havaitsevinani, että tällainen tutuilla poluilla pysyminen on minulle aika tyypillistä muutenkin. Kun lapsena lähdimme seikkailemaan kotipihalta aina vain kauemmas lähimetsiin, harhailimme ensin täysin päämäärättömästi, mutta pian tietyt kulkureitit alkoivat vakiintua, ja yleensä ne olivat juuri ne samat, joita pitkin metsään oli aluksi tultu.

Onhan se mukavaa, kun on tutuilla nurkilla ja tietää missä menee, mutta sillä tapaa suurin osa metsästä jää helposti ihan vieraaksi. Eksyminenkin on mahdollisempaa, jos sitten ajautuukin epähuomiossa vieraammalle alueelle. (Ei toki täällä Runosmäessä, sillä mihin tahansa suuntaan kulkemalla pääsee muutamassa minuutissa taas pihoille tai tien reunaan.)

Latvustoa jostain Runosmäen ja Impivaaran urheilukeskuksen välimaastosta.

Muistan kun joskus teininä vein koulukaverit kotimetsääni marjoja keräämään, ja annoin heidän valita, mihin suuntaan edetään. Niin tulimme kulkeneeksi minulle aivan täysin uusia reittejä metsässä, jonka luulin tuntevani läpikotaisin. Yritin siinä sitten esittää tietäväni täsmälleen, missä olemme, vaikka olinkin vain etäisesti tietoinen sijainnistamme suhteessa itselleni tuttuihin paikkoihin.

Siitä opin, että harhailu tekee hyvää, mutten vieläkään ole omaksunut sitä kovin hyvin. Nyt viime aikoina, kun keväistyvät kelit ovat houkutelleet kuljeskelemaan taas enemmän kotinurkilla, olen yrittänyt harrastaa satunnaista haahuilua vähän enemmän ja tehdä pieniä tutkimusretkiä uuteen kotimetsääni oppiakseni oikeasti tuntemaan sen.

Kevät tekee selkeästi tuloaan, vaikka lunta ja jäätä on yhä metsän pohjalla.

Yhtenä aurinkoisena päivänä lähdimme kävelemään Runosmäestä Impivaaran urheilukeskuksen suuntaan metsän läpi. Osuimme parin pikku soistuman kohdalle. Olin ollut etäisen tietoinen niiden olemassaolosta, sillä lenkkipolulta käsin voi kyllä havaita maaston laskeutuvan sillä suunnalla alaspäin jonkinlaiseen painanteeseen ja kasvillisuuden muuttuvan soisen näköiseksi, mutta en ollut aiemmin käynyt siellä. Isommalla suolla kasvoi suopursuakin - sen ihanaa tuoksua ei siis tarvitse lähteä metsästämään tämän kauempaa kotoa.

Pikkuinen suoaukea keskellä metsikköä.

Joku oli pulpannut polkupyörällä plutakkoon.

Metsässä on myös useampia linnunpönttöjä. Niistäkin olin aiemmin ollut enimmäkseen tietämätön.

Tässä metsässä ei pysty kulkemaan kovin pitkään törmäämättä kuntoilureitteihin. Kesäisin ne ovat tavallisia lenkkipolkuja mutta talvisin hiihtolatuja, joilla käveleminen on kielletty, mikä tietysti vähän vaikeuttaa liikkumista metsässä, kun pitää vältellä latupohjalle eksymistä - varsinkin kun monet hiihtäjät ovat sitä mieltä, että olet tiellä ja/tai pilaat ladun, vaikka kulkisit kiltisti latupohjan vieressä ihan metsän reunassa. 

Hiihtolatu. Pysy kaukana tai turpiin tulee! :D

Puiden heijastuksia pienen lätäkön pinnassa.

Kaunis auringonvalossa kylpevä tiheikkö.

Tämä metsäseikkailu johti meidät lopulta jousiammuntaradan reunaan, mistä suuntasimmekin sitten Nättärin puolelle lähikauppaan ja sieltä tietä pitkin takaisin Runosmäkeen. Aurinkoisen ampumaradan reunan lumeton rinne näytti oikein lupaavalta varhaisen kevään leskenlehtipaikalta, mutta vielä siellä ei näkynyt mitään keltaista. Ehkä seuraavalla kerralla, jos ylipäätään.

Metsän reuna jousiammuntaradan nurkilla.

Jäisestä ojasta oli tullut talvipolku. Ojan yli kaatunut runko muodosti maastoesteen.

Toisena päivänä haahuilimme vähän samalla suunnalla, mutta emme edenneet yhtä kauas. Tulimme lampareen rantaan. Se lienee aika suoraan yhteydessä viimeksi kohtaamaamme pikku suohon, ja senkin olemassaolo oli ollut jo etukäteen pääteltävissä, mutten ollut aiemmin nähnyt sitä. Kasvillisuudesta päätellen paikalla on edes jonkinlainen pysyvä lätäkkö suurimman osan vuodesta, mutta en tiedä, miten paljon vettä siinä on kesällä. Olisiko se sammakkolampi? Se olisi hienoa. On tultava katsomaan, näkyykö sammakoita, kunhan jäät lähtevät.

Siellä se on, jonkinlainen pieni lampare.

Jahka jää sulaa, nähdään, mitä kaikkea täällä elää. Jännän ääret!

Latvustosta kuului rummuttelua, ja pian katse löysi käpytikan. Se puuttui vielä pinnalistaltani, joten havainto herätti aivan erityistä ilahtuneisuutta. (Todiste siitä, miten vähän olen omistautunut tälle asialle: jos jokin laji on lähes täysin varmasti tulossa vastaan sattumalta ennemmin tai myöhemmin, en lähde aktiivisesti etsimään sitä, vaikka se olisikin ihan helposti löydettävissä!)

Käppäri rummuttelee siellä. Hulppean tasokas lintukuva, eikö?

Varjot maastossa. Toinen asia (omien jalkojeni ohella), minkä kuvaan miltei joka kerta, kun ulkoilutan kameraa.

Olen ajatellut dokumentoida näitä pieniä tutkimusretkiä parhaani mukaan ainakin valokuvaten, ehkä säiden vielä lämmetessä myös luonnos- ja havaintolehtiöön raapustellenkin. Muistanpahan sitten joskus, kun kotikulmien pusikot ovat oikeasti perin pohjin tuttuja, että milloin ja miten mikäkin kolkka tuli alun perin löydettyä. (Se hetki lienee oikeasti paljon lähempänä tulevaisuudessa kuin nyt uskoisi, koska oikeastihan nämä metsät ovat melkoisen pieniä ja nopeasti läpi käytyjä, vaikka asiaa lähestyisi kuinka pikkutarkasti.)

#100hetkeäluonnossa (9-10/100)