Mökkiretkellä Kurjenrahkassa 1/4: Yöllisiä havaintoja Rantapihassa

Ennen kuin ryhdyn jakamaan fiilistelyjä kuluvan viikonlopun seikkailuiltani (ja niitähän sitten riittääkin), kerron ensin kuulumisia viime viikonlopulta, jonka vietimme Kurjenrahkassa retkeilyn merkeissä. Käytimme Savojärven tuntumassa sijaitsevaa Rantapihan päärakennusta strategisena tukikohtanamme kahden yön yli, ja sieltä käsin seikkailimme ympäri kansallispuistoa. Säät olivat ihan naurettavan hyvät, paljon hienoja havaintoja tehtiin ja viikonlopusta jäi tosi mukavat muistot.

Strateginen tukikohta.

Retken takana oli jälleen Luonto-Liiton paikallinen piiri, joten meitä oli liikkeellä vähän isompi porukka sekalaista nuorisosakkia Turun seudulta, ja kohtuullista osallistumismaksua vastaan saimme lämpimät sisätilat käyttöömme ja maittavat ruuatkin vielä lisäksi. Kyllä kelpasi! Minä en tosin hyödyntänyt mahdollisuutta majoittua sisällä, vaan nukuin molemmat yöt teltassa.

Päädyn aika usein valitsemaan sisämajoituksen sijaan telttailun, mutta pääasiassa syynä ei ole se, että olisin sellainen kova jätkä, joka vain tykkää nukkua ulkona pakkasessa, vaan se, etten oikeastaan voi nukkua sisällä kovin monessa majoituspaikassa astman, allergioiden ja yliherkkyyksien puolesta. Teltassa pystyn melko luotettavasti hengittämään. Plussana tulee sitten se, että telttaillessa on läpi yön ihan eri tavalla "luonnon keskellä" kuin sisällä mökissä ja voi tehdä vaikka mitä hienoja havaintoja edes ryömimättä ulos makuupussista.

Rantapihan päärakennuskin oli siis suhteellisen hyvästä kunnostaan huolimatta melko pölyinen, mahdollisesti myös kosteusvaurioinen, ja yläkerran majoitustiloissa kaikki tekstiilit haisivat häiritsevissä määrin joltakin hajusteelta. Ruoka-ajat ja ajoittaiset hengailuhetket vietin kyllä oikein mieluisasti sisällä mökin asiallisissa keittiö- ja ruokailutiloissa, mutta yöksi menin suosiolla ulos.

Ruokasalissa olisi ollut tilaa jopa parillekymmenelle. Meitä oli vain kahdeksan.

Onneksi retkiporukasta löytyi yksi kaveri, joka halusi myös viettää yönsä teltassa, joten minun ei tarvinnut nukkuakaan yksin. Se ei lukeudu suosikkiajanvietteisiini, vaikka öisessä metsässä pelkäänkin pimeää huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa kaupungilla tai - auta armias - sisällä rakennuksissa.

Oli mukavaa päästä taas telttailemaan pitkän sisällä nukutun talvikauden jälkeen. Yön alin lämpötila oli vain noin 3-4 astetta nollan alapuolella, mistä selvisin kahden makuupussin yhdistelmällä aivan mainiosti. En ollutkaan aiemmin kokeillut käyttää kahta makuupussia sisäkkäin, joten tämä oli jännittävä testaus. Kolmen vuodenajan makuupussini mukavuusraja on -1 asteessa, mutta näemmä jo ihan ohuen festaripussin lisääminen sen sisälle vetää rajaa pari astetta alaspäin niin, ettei missään kohtaa yötä viluttanut.

(Festaripussi on kyllä niin tyhmä käsite. Ihan kuin festareilla olisi jotenkin merkittävästi lämpimämpää kuin tavallisina kesäöinä muuten. Mutta ehkä se liittyy siihen, että festareilla on tarkoitus olla niin kännissä, ettei sitä tajua, miten kylmä yöllä on.)

Telttani oli aamulla aivan kuuran peitossa, mutta onneksi sisäkatossa ei juurikaan näkynyt jäähilettä.

Retki alkoi perjantai-iltana patikoinnilla Kuhankuonon bussipysäkiltä Rantapihaan. Minä tosin missasin tämän patikkaosuuden, sillä olin nakittautunut muonitusvastaavan apulaiseksi ja saavuin siis huoltoauton kyydissä suoraan Turusta majoituspaikalle. Onneksi keittiöhommien lisäksi ehdittiin kuitenkin pyöriä pihamaalla ihailemassa ilta-aurinkoa ja havainnoimassa laulavia lintuja. Kuulin kevään ensimmäisen punarintani sinä iltana, ja liikutuin siitä taas ihan kyyneliin asti.

Iltapilviä Rantapihan yllä.

Päivällisen ja majoittumisen ohella perjantai-iltana ehdittiin myös kiikaroida lintuja Savojärven rannassa auringon laskiessa, kiertää Rantapihasta lähtevä lyhyt luontopolku iltahämärässä, etsiä kiikarikomeetta Tuttle-Giacobini-Kresakia kirkkaalta yötaivaalta ja suunnitella seuraavan päivän ohjelmaa.

Hämärtyvä ilta Rantapihassa.

Savojärvi oli jo pitkälti puoleenväliin saakka sulanut, mutta Rantapihan puolella oli vielä reippaasti jäätä. Kaukana järvellä näkyi kuusi joutsenta, joiden huudot kiirivät kirkkaina tyynen illan hiljaisuudessa. Muutama telkkä ja sinisorsakin uiskenteli sulapaikoilla. Auringon painuessa mailleen alkoi useampinkin punarinta äkkiä laulaa hämärän kätköissä, ja myös musta-, räkätti-, punakylki- ja laulurastas osallistuivat illan lintukonserttiin.

Toveri Pölle kiikaroimassa Savojärven telkkiä.

Onneksi luontopolku oli merkitty selkeästi - pitkospuilta ei voinut eksyä ja pimeässä metsässäkin näki hyvin runkoihin maalatut leveät valkoiset raidat - sillä siinä vaiheessa, kun lähdimme käppäilemään sitä ympäri, alkoi olla jo melkoisen pimeää. Tähyilimme lampareita otsalamppujen valossa, josko näkisimme sammakoita, mutta niitä emme nyt havainneet.

Öiseen aikaan suo tuntuu ihan toiselta paikalta kuin päivänvalossa. Ilma muuttuu illan hämärtyessä kylmänkosteaksi. Sumu nousee leijailemaan mättäiden ylle. Omien askeleiden aikaansaamat äänet kaikuvat kummallisesti. Jälkeenpäin ne hetket palaavat mieleen kuin pätkinä unista - jotenkin epätodellisina.

Auringonlaskun värit hehkuivat vielä, mutta suolla alkoi olla jo melko pimeää ja sumuista.

Retkellä ei ollut mukana ketään kummoisempaa taivaantarkkailijaa, mutta Krotilta löytyy onneksi sen verran harrastuneisuutta, että pystyimme löytämään Stellarium-sovelluksen avulla taivaankannelta sen kohdan, jossa etsimämme komeetta sijaitsi. Emme kuitenkaan lopultakaan olleet varmoja, katsoimmeko itse komeettaa vai jotain muuta pistettä. Ehkäpä pitäisi järjestää itsensä jonkun oikein proo avaruusharrastajan kanssa vielä uudestaan tänä keväänä komeettaretkelle, niin saisi siitä varmasti enemmän irti.

Pimeällä pihamaalla seisoskellessamme saimme ihailla myös lehtokurppien soidinta. Pihan yli lensi vuoroin kolmen linnun joukko, vuoroin yksi yksinäinen kurppa, kaikki kiivaasti soidinnellen. Ne kiepsahtivat ylitse välillä tosi alhaalta, aivan päittemme yläpuolelta. Siinä oli kyllä hieno luontoshow. Yritimme kuunnella myös pöllöjä illan aikana, mutta yhtään huhuilua ei kantautunut korviin. Lähellä laulavat rastaat estivät aika tehokkaasti mahdollisuuden kuulla mitään etäisempiä ääniä.

Miltei täysi kuu valaisi tienoon, ja taivas oli tähtikirkas.

Lopuksi vielä tällainen vähän huolestuttavampi taiteellisempi kuva. En oikeasti tajunnut, mitä olinkaan luomassa, kun räpsäisin tämän. Kunhan olen kuuluisa valokuvataitelija, Krotti ja Pölle tunnetaan kaikkialla kulttuurimaailmassa "Lumikin tomaatti (Muukalaisolennon tuijotus)" -kuvassa poseeranneina malleina.

Jatkan tätä retkikertomusta huomenna. Seuraavaa osaa odotellessa, antakaa silmienne levätä tuon yllä olevan kuvan yksityiskohdissa - ja selittäkkää joku, pliis, mikä tuo keskellä kuvaa tuijottava hehkuvasilmäinen hahmo oikeasti voi olla!

#100hetkeäluonnossa (18/100)

Tässä linkki retkikertomuksen seuraavaan osaan!