Mökkiretkellä Kurjenrahkassa 4/4: Aamunkoitto teerisuolla

Edellisviikonlopun retkikertomuksen finaalikappale tulee viimein tässä. Sunnuntaiaamuna kello viiden aikaan kömmimme jälleen telttakaverini kanssa makuupusseistamme ulos pakkaseen ja hipsimme pimeän pihamaan poikki retkiseurueemme majapaikkaan Rantapihan päärakennukseen keittämään aamukaffet ja natustamaan vähän evästä ennen liikkeelle lähtöä. Retken muista osanottajista vain yksi tupsahti lisäksemme keittiöön ennen puoli kuutta, jolloin oli määrä lähteä seikkailuun.

Sunnuntaiaamu valkeni pilvisenä ja sumuisena.

Siinä missä lauataina vietimme aamunkoiton Savojärven rannalla, nyt läksimme pitkospuureittiä seuraillen Kurjenpesän suuntaan. Koska eilen ei päästy kuulemaan teerisoidinta Lammenrahkan suunnalta, mentiin nyt Kurjenrahkan pääsuota kohti, sillä siellä olen aiemminkin seuraillut teerien soidintelua.

Rantapihan päärakennus aamuyöllä huussin suunnasta nähtynä.

Järvijoen alkupiste Savojärven kulmalla.

Maa oli taas kuuran kukittama ja suolampareiden pinnat  kauniisti riitteessä. Jo ensimmäisellä avosuo-osuudella Rahkaleijakoiden pohjoislaidalla kantautui korviimme jostain hyvin etäältä teerien ääntä. Selkeää pulputusta ei varsinaisesti pystynyt edes erottamaan, vaan soitimen ääni kuului vain etäisenä väräjävänä huminana. Tunnelma oli unenomainen. Jos tämän seikkailun jälkeen olisi mennyt takaisin nukkumaan, olisi myöhemmin herätessään varmasti ajatellut koko aamun olleen vain unta.

Päätimme jatkaa matkaa, vaikka emme oikeastaan elätelleet toivoa soitimen näkemisestä. Emme olleet menossa niin kauas, että voisimme kiikaroida suolle Koivusaaren tornilta, ja tunnetusti teerien ääntelyn perässä puustoisella suolla ryntäilemällä tuskin koskaan voi löytää soidinpaikkaa, sillä linnut säikähtävät rymistelijää ja pakenevat muualle tai siirtyvät vähintäänkin puihin soimaan. Se on yhtä keijujen jahtaamista - siinä onnistuu todennäköisimmin vain eksyttämään itsensä.

Pitkokset ja se sama kaariportti, jonka kuvasin helmikuussa täällä ollessamme.

Metsäsaarekkeet soivat laulu- ja mustarastaiden sekä punarintojen säveliä. Tiaiset ja hippiäisetkin olivat laulupäällä. Sumuista kostean raikasta ilmaa oli helppo hengittää, eikä pian väsyttänyt enää lainkaan, vaikka teltasta noustessani olinkin ollut niin tokkurainen, että olisin voinut kävellä päin puuta. Kävely ei ollut mitään riemua, sillä eilisellä patikalla kipeytynyt polveni oli edelleen järkyttävän tuntuinen, mutta eteenpäin mentiin.

Vähä-Välisaaren kohdalla teerien pulputus alkoi kuulua yhtäkkiä aivan läheltä, niin selkeästi ja terävästi, että tuntui kuin ne olisivat olleet aivan viereisen kumpareen takana. Käännyimme reitiltä sivuun ja istahdimme Ahti Jalosen muistopaaden edustan levikkeelle kuuntelemaan.

Metsä ympärillämme väreili teerien pulinaa. Jos kaverit eivät olisi muistuttaneet minua siitä, miten olin itse juuri retken alussa selostanut, ettei sen äänen perässä kannata lähteä säntäilemään, olisin saattanut ottaa muutaman askeleen avosuolle päin. Kipeä polveni myös onneksi vähän hillitsi haluani lähteä etsimään näköyhteyttä teeriin. Niinpä pysyin kiltisti pepullani ja kuuntelin vain.

Teeriä kuuntelemassa.

Istuttuamme aloillamme niin kauan, että alkoi olla jo kylmä, ja kellokin lähestyi aamiaisaikaa, nousimme ja läksimme. Ottaessani ensimmäisen askaleen tajusin jotain kohtuulliseen shokkaavaa - polveni ei sattunut enää! Heiluttelin jalkaa hetken häkeltyneenä, mutta kipu oli todellakin tiessään. Olin ehkä vain istunut epähuomiossa juuri sopivassa asennossa niin, että polvi oli päässyt asettumaan jotenkin paremmin, mutta tosi hassulta tämä sattumus kyllä tuntui.

Kuusimetsää.

Reippailimme samaa reittiä takaisin Rantapihan suuntaan. Aurinko oli jo noussut, mutta muhkean verhopilven läpi ei nähnyt muuta kuin valkoista kajastusta. Mättäät ja varvut olivat edelleen huurteesta valkoiset, ja maisema näytti jotenkin kummalliselta. Teerisoitimen äänet kantautuivat korviimme yhä viimeiselläkin suopätkällä. Kurjet huutelivat jossain.

Aamun sumuista ja huurteista suomaisemaa.

Ennen paluutamme Rantapihaan, kävimme vielä Savojärven rannassa. Auringon ympärillä erottui jonkinlainen haloilmiö, mutta en minä niistä niin tiedä, että osaisin kertoa yhtään tarkemmin, mikä se oli. Repesorsa kavereineen räpätteli jossain rannan kasvillisuuden suojassa. Joutsenet olivat edelleen paikalla.

Savojärvi, rannan puut ja aurinko.

Seikkailimme Järvijoen padon yli ja riensimme viimeisen tienpätkän Rantapihaan. Siinä juuri ennen autotielle kääntymistä pyrähti ojan pajukosta lentoon pieni pullea kanalintu äänekkäästi siipiään päristellen. Seisoimme hetken tuijottamassa sen perään, mutta emme ehtineet nähdä sen kummempia tuntomerkkejä kuin koon ja selkäpuolen värit. Niistä saimme kuitenkin määritettyä otuksen jälkeenpäin peltopyyksi. Enpä ole ikinä ennen nähnyt sellaista. Aika hyvä tuuri kanalintujen suhteen tänä aamuna.

Järvijoen padon päällä.

Aamiaisen jälkeen olikin sitten edessä enää mökin siivoaminen ja varusteiden pakkaaminen. Muu seurue lähti vielä patikoiden Savojärven ympäri kohti Kurjenpesää ja bussipysäkkiä. Minä kuitenkin hyppäsin taas huoltoauton kyytiin ja matkasin suoraan takaisin Turkuun. Matkalla näimme kymmenittäin töyhtöhyyppiä soidintelemassa pelloilla, ja aurinkokin tuli esiin pilvien seasta häikäisemään aivan hillittömän kirkkaana.

Massiivinen kuusi Rantapihan keittokatoksen luona.

Vau, mikä retkiviikonloppu! Kotiin palattuani olin äärettömän väsynyt, mutta hetkeäkään en vaihtaisi pois. Lyhyet yöunet ovat usein hienojen luontoelämysten hinta. Sitä sitten maksellaan takaisin myöhemmin.

Tämän reissun myötä sadan lintulajin haasteessa päästiin jo kuudenkympin paremmalle puolelle ja sadan luontohetken haaste saavutti luvun 21/100. Rohkenen myös väittää, että nyt viimeistään johdan pinnakisassa, sillä kilpakumppanini Pölle ei ollut mukana tällä sunnuntaiaamun retkellä.

Tässä linkki retkiraportin ensimmäiseen osaan!