Kotiseudulla

Minulla on hyvin särmikäs viharakkaussuhde lapsuuteni kotiseutuun. Ne perin varsinaissuomalaiset metsät, reheväkasvuinen merenlahti rantaniittyinen, pienet saaret, uurteiset rantakalliot, kapeat mutkittelevat joet, kuoppaiset pikkutiet ja metsiköiden kirjomat peltoläntit, ne ovat sielunmaisemaani, johon olen kasvanut niin tiukasti kiinni, että välillä menen ihan solmuun ikävästä, jos en olen ehtinyt vähään aikaan käydä landella vanhempiani moikkaamassa. Toisaalta kuitenkin myös vihaan sitä paikkaa.

Se on juuri sellainen vajaan kymmenen tuhannen asukkaan pikkukylä, joka on sen verran pieni, että miltei kaikki tietävät toisensa ainakin juorujen kautta, muttei kuitenkaan riittävän pieni, jotta pääsisi syntymään mitään oikeaa kyläyhteisöllisyyttä - siis juuri sellainen tyypillinen sisäänpäinlämpiävä, suvaitsemattomuutta kihisevä junttikeskittymä, jossa kaltaiseni tiedeorientoitunut, taiteellinen ja monella tapaa oletuksista poikkeava ihminen jäi väistämättä ulkopuoliseksi.

Se on sellainen ihana ja kamala pikkupaikkakunta, jossa tunnen oloni aina tosi kotoisaksi mutta jollaiseen olen jyrkästi päättänyt olla enää ikinä asettumatta asumaan. On vähän väärin, että moinen kyläpahanen näyttää päällisin puolin niin tunnelmalliselta vaikka onkin sisältä melkoisen mätä. "Traktori pellolla ja hirvi metsänreunassa" -idyllin alla piilee kaikenlaista vähemmän idyllistä ja mukavaa.

Kävin siellä taas huhtikuun lopulla kuljeskelemassa ympäriinsä ja fiilistelemässä vanhaa kotiseutua. Oli kovin tuulinen ja pilvinen päivä, mutta laulavien lintujen ja teiden varsilla kukkivien leskenlentien ansiosta mukavan keväinen kuitenkin. Kävelin pikkuteitä, piipahdin joella ja käväisin lahden rannan tuntumassa. Kiurut soivat peltojen yllä, naurulokkien kirkuna täytti ilman ja vedenpuhdistamon löyhkä leijui nenään. Ah, miten kotoisaa.

Olen taipuvainen kiintymään maisemiin tosi vahvasti, ja jos niitä yhtäkkiä muokataan rajusti, koen muutosvastarintaa ja suurta harmistuneisuutta. Niinpä vielä joitain vuosia sitten tulin aina jokseenkin surulliseksi käydessäni lapsuudenkodissani vierailulla, koska lähiseudun pellot oli vasta rakennettu täyteen uusia omakotitaloja ja moni tuttu metsäkin oli hakattu pois. Sitä oli vaikea hyväksyä.

Nyt huomaan jo tottuneeni uusiin taloihin. Olen omaksunut ne osaksi maisemaa, eikä niiden näkeminen enää kummemmin harmita. Uudisrakentamiseen liittyy myös positiivisia lieveilmiöitä. Maanteiden varsille on vedetty kevyen liikenteen väyliä, ja monen entisen peltoaukion poikki pystyy nyt oikaisemaan uusia kävelyteitä pitkin, joten lenkkeily on helpompaa. Kasvaneen asukasmäärän myötä vanhaa alakouluamme ei olekaan lakkautettu vaan päin vastoin laajennettu ja kohennettu.

Mietin välillä, onko seutu muuttunut myös sisäisesti uusien asukkaiden myötä. Jos nyt palaisin takaisin kuvioihin, olisiko meininki edelleen samanlainen kuin aikoinaan vai olisiko ilmapiiri päässyt edes hiukan tuulettumaan? Väkiluku on ainakin kasvanut reippaasti, mutta kuulemieni juorujen valossa vaikuttaa kuitenkin siltä, että samat vanhat juntit pyörittävät edelleen rattaita. Juorutkin näyttävät kulkevan entiseen malliin - ne saavuttavat edelleen pelottavan usein jopa minut.

Sekin on kai jotenkin merkittävää, että kauheimmatkin seikat lapsuuteni kotikylästä ovat muuttuneet vuosien varrella jollain oudolla tavalla nostalgisiksi. Onneksi näihin semiurbaaneihin päiväretkeilyreitteihini ei kuitenkaan pahemmin sisälly sellaisia paikkoja, jotka nostaisivat sen sortin nostalgioita pintaan. Nämä nurkat tuovat mieleen lähinnä niitä lapsuus- ja teinivuosien parhaita muistoja - muistoja monista retkistä ja jännittävistä havainnoista, seikkailuista ja sivupoluille harhailuista.

Joella uiskenteli sinisorsapari, lahdelta erotti parven joutsenia ilman kiikareitakin ja harakat nauroivat kuusiaidassa kuten joka kevät aina ennenkin. Leskenlehdet kukkivat edelleen liki samoilla paikoilla, joista niitä lapsena koulusta kotiin kävellessäni etsiskelin. Viileästä säästä huolimatta tein tämän kotiseutuseikkailuni aikana myös kevään ensimmäiset kimalaishavaintoni, ja sain merkattua viimein myös sinivuokon Kevätseurantaan.

Sadan luontohetken blogihaasteeseen tämä menee numerolle 28/100. Voisin myös vaikka vaihteeksi osallistua taas Kukkailotteluun jakamalla tuon nupullaan olevan leskenlehden.