Kevään askelia lähimetsissä

Kuluneen kevään aikana olen seikkaillut aiempaa aktiivisemmin lähimetsissämme Runosmäessä yrittäen tosissani tutustua niihin. Olen pyrkinyt harhailemaan, tekemään tutkimusretkiä, eksymään ja löytämään. Enimmäkseen seikkailuni ovat olleet lyhyitä piipahduksia arjen lomassa, mutta välillä olen viipynyt metsässä pidempään, pysähtynyt ja havainnoinut enemmän, räpsinyt kuvia ja kirjoittanut joskus hiukan muistiinpanojakin.

Ilta-aurinkoa mäntyjen latvuksissa.

Yhtenä leppoisana maaliskuun iltana kävin yksin metsässä katsomassa, onko aiemmin kevättalvella mahdolliseksi sammakkolammeksi arvailemani lätäkkö jo vapautunut jäistä. Olihan se, mutta samalla veden pinta oli laskenut. Näytti siltä, ettei lätäkköä ole olemassa ympäri vuoden, vaan se, mikä talvella näytti kunnon lammelta, onkin pitkälti vain suota. Pieni lampare oli edelleen jäljellä suon nurkalla, mutta arvelen senkin kuivuvan myöhemmin. No, eipä se mitään, onhan suokin mukavaa.

Lätäkkö, joka ei ollutkaan sammakkolampi.

Toisena maaliskuisena iltana, kun olin seikkailulla hiljattain naapurustoon muuttaneen vanhan ystäväni, toveri Vötkylän kanssa, huomasin metsän reunassa männyn, jonka rungon alaosaa oli kuorittu ja kaivettu auki. Näytti ihan palokärjen tekosilta. En ole vielä havainnut isoa tikkaa näillä main, mutta vaikuttaa siltä, että sellainen olisi kuitenkin käynyt paikalla. Kunpa vielä törmäisin siihen!

Palokärjen myllerrystanner?

Runosmäki on suhteellisen hyvää seutua pokemoninpelaajille. Kun toveri Lilla Milla oli meillä käymässä, suuntasimme tietysti lähimetsään pokemonjahtiin. Koska minulla ei ole älylaitetta, jolla voisin itse pelata, haahuilin välillä omilla poluillani kavereitten pyydystäessä virtuaalimonstereita metsästä. Äkkäsin vanhan kellarintapaisen, jota menin tutkimaan lähempää. Siellä ei yllättäen näyttänyt asustavan ketään, vaikka yleensä vastaavat paikat ovat aina kodittomien valtaamia.

Vietimme myös hyvän aikaa Runosmäen vesitornin juurella. Minä räpsin kännykälläni tunnelmakuvia valtavaa sientä muistuttavasta tornista, jonka päällä hengaili iso joukko variksia. Yritin saada niitä kuvaan laihoin tuloksin. Linnut lehahtivat lentoon aina juuri sillä hetkellä, kun olin päättänyt, etten jaksa enää odottaa valmiustilassa niiden seuraavaa pyrähdystä, ja ehtivät laskeutua takaisin tornin päälle juuri, kun päätin sittenkin vielä kokeilla.

Pena ei ollut kotosalla.

Runosmäen vesitorni - eikä yhtään varista kuvassa.

Kevätiltoina on mukavaa mennä metsään vasta illan hämärryttyä, jospa vaikka lehtokurppa olisi taas ilmaantunut seudulle soidintelemaan. Yhtenä iltana tajusimme, että vesitorni alkaa pimeässä muistuttaa pelottavaa jättiläissammakkoa, jonka punaiset silmät tuijottavat lenkkipolulla kulkijaa puiden takaa - hivenen häiritsevä näky! Sinä iltana emme tavanneet vielä lehtokurppaa, mutta metsässä helisi jo punarinta.

Jättiläissammakon laserkatse.

Eipä tarvinnut montaa päivää odottaa, kun lehtokurppakin jo saapui tutuille soidinmailleen. On hauskaa ajatella, että jossain tämän metsän siimeksessä, aivan Turun isoimman lähiön kyljessä saattaa olla veikeän kurpan pesäpaikka, jos se nyt löysi itselleen kumppanin täältä.

Lehtokurpan soidinaikaan.

Huhtikuun lopulla satoi pariinkin otteeseen oikein kunnolla uutta lunta maahan. Lumisena iltana metsässä oli helppo kulkea, kun maa oli valkoinen, eikä missään ollut oikeastaan pimeää. Tuoreessa lumessa näki myös hauskasti muiden illan aikana polkuja tallanneiden jäljet. Siitä tiesi, miten monta ihmistä ja eläintä milläkin reitillä oli ehtinyt kulkea viimeisen parin tunnin sisällä.

Jälkiä tuoreella lumella.

Tunnelmallista!

Vapun alla toveri Naakkuli majaili meillä pari päivää, ja kävin hänen kanssaan myös lähimetsäseikkailulla. Aamulla oli tullut taas oikein rankasti uutta lunta, mutta liikkeelle lähtiessämme hanki oli  jo pitkälti sulanut auringonpaisteessa. Kaikki linnut lauloivat kuin aurinko olisi vasta noussut - ehkä lumipyryistä aamunkoittoa ei laskettu aamunkoitoksi ja nyt vasta oli virallinen aamulaulun aika. Metsään oli muodostunut sulamisvesistä lukuisia uusia lätäköitä ja lampareita, joita piti kulkiessa vähän kierrellä.

Naakkulipökkelökehrääjä (!?) tilapäisen lampareen rannassa.

Metsästä löytyy paljon hienoja kallioita, mutta sen yhdellä reunalla on aivan erikoisen hieno kivimuodostelma. Kallio näyttää siinä kohtaa ikään kuin kaatuneen kenoon muodostaen viiston lipan, jonka alle mahtuu istuskelemaan. Löysimme sen luokse ensimmäistä kertaa jo edelliskeväänä, mutta emme ole montaa kertaa käyneet siellä. Toukokuun alussa suuntasin taas ihailemaan jännittäviä viistoja kalliopaasia yhdellä pidemmällä lähimetsätutkimusretkelläni. Vaikuttava paikka.

Tämä kuva on oikeasti Krotin kännykältä viime keväältä.

Toukokuu oli kyllä sen verran intensiivistä aikaa kaikkien muiden seikkailujen puolesta, ettei Runosmäen metsissä tullut hengailtua kovinkaan paljoa. Lyhyitä iltakävelyjä tehtiin yhä milteipä päivittäin aina silloin, kun oltiin kotosalla, mutta pidempiä retkiä kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin aiemmin keväällä.

Yhden oikein pitkän metsälenkin tein sentään eräänä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä toveri Vötkylän ja hänen kumppaninsa kanssa. Kevään ensimmäiset sirittäjät lauloivat, ja löysimme mustarastaan pesän aika yllättävästä paikasta, kuntoilureitin opastaulun päältä. Huomasimme pesällä hautovan naaraan vasta, kun olimme heiluneet jo hyvän tovin kartan ääressä.

Rastaan pesä suoraan näkyvissä mutta kuitenkin hyvin vaikeasti havaittavissa.

Nyt kesä on hiipinyt ihan kunnolla jo näihinkin metsiin. Iltalenkin aikaan on vielä hyvinkin valoisaa, ja ilmassa tuoksuvat pihlajan ja tuomen kukat. Jatkan varmasti tutkimusretkeilyä ja havaintojen keräämistä kesälläkin, vaikka todennäköisesti toukokuun trendi jatkuu ja pitkiä lähimetsäseikkailuja tulee tehtyä edelleen vain harvakseltaan. Mutta saa nähdä, mitä kaikkea kesä tuo tullessaan!

Näistä kevään mainittavimmista lähimetsäretkistä lienee kohdallaan listata #100hetkeäluonnossa-haasteeseen kokonaista yhdeksän luontohetkeä. Nyt mennään siis numerossa 52/100.