Luontomatkalla Länsi-Virossa 2/4: Salevere, Puhtu, Penijõe ja Suitsu

Toukokuun lopun Viron-matkamme toinen retkipäivä, perjantai, oli aikamoisen pitkä ja intensiivinen, mutta yritän nyt menestyksekkäästi tiivistää sen kuitenkin yhteen postaukseen. Seikkailimme pääasiassa lehdoissa ja lisäksi vierailimme parilla lintutornilla. Palasimme takaisin majoituspaikkaamme Ullasteen vasta puolenyön jälkeen. Koko päivän sää oli lämmin ja aurinkoinen mutta onneksi myös tuulinen. Läänemaalla tuntuukin milteipä aina olevan tuulista.

Päivän sana: keväiset lehdot.

Saleveren Salumägi

Päivän ensimmäinen varsinainen retkikohde oli aivan Ullasten lähellä sijaitseva Saleveren Salumägi, jonne olisi periaatteessa voinut siirtyä lomatalolta ihan kävellenkin, mutta aikaa säästääksemme karautimme sinnekin autolla. Lähdimme Saleveren suuntaan kuitenkin vasta aamupuuron jälkeen kello kymmenen tietämillä, joten olin tietysti ollut siihen mennessä jalkeilla jo useamman tunnin, staijannut lintuja pihamaalla aamunkoitossa, käynyt kävelyllä ja ehtinyt palata takaisin petiin aamutorkuillekin.

Saleveren lehto oli juuri nyt parhaimmillaan, sillä kevät on ollut tänä vuonna Virossakin hiukan normaaliaikataulusta jäljessä, ja kevätaspektin kukat olivat vielä täydessä kukoistuksessa. Puiden lehdet eivät olleet vielä kokonaan auenneet, joten maisema oli heleän vihreä. Valitettavasti mukana ei ollut ketään lyömätöntä kasviasiantuntijaa, joten meiltä meni varmasti paljon ohikin, mutta tunnistimme sentään monia kukkijoita ja useista lajeista osasimme sanoa sen verran, että niitä tuskin tavataan Suomessa.

Suomukka. Sen me tunnistimme.

Lehdon äänimaisema oli aivan mieletön. Lukuisat kultarinnat, sirittäjät, laulu- ja mustarastaat sekä lehto- ja mustapääkertut konsertoivat latvustossa, ja koko paikka tuntui soivan kirkkaita säveliä, joiden joukosta oli vaikea edes erottaa yksittäisiä laulajia. Jostain kaukaa kantautui korviimme hyvin kuhankeittäjämäinen ääni, mutta se toistui vain muutaman kerran, emmekä lopultakaan pystyneet varmistumaan määrityksestä. Kuitenkin jo pelkkä se fiilis, jonka mahdollinen kuhankeittäjähavainto tällaisessa lounaissuomalaisessa pulliaisessa herättää, on aivan mahtava, vaikkei lajia voitaisi edes laskea mukaan mihinkään pinnoihin.

Piti tähyillä niska kenossa latvuksiin, jos halusi näköhavaintoja linnuista.

Hyönteisrintamallakin oli jännittävää. Ilmassa lenteli runsaasti paitsi hyttysiä myös joitain jännittäviä ötököitä, joilla oli mustankiiltävä muurahaismainen ruumis ja pitkät roikkuvat raajat. Olen kohdannut samoja tai hyvin samanlaisia hyönteisiä aiemmin tunturikoivulehdossa Käsivarren erämaassa, ja silloin määrityspähkäily johti lopulta lehtipistiäisiin, mutta en uskalla väittää mitään. Maassa puolestaan vilisi paikoin suorastaan massoittain kiehtovan värikkäitä tuliluteita, joilla ilmeisesti myös oli lisääntymiskausi meneillään. Kohtasimme myös kirkasvärisen, maassa pesivän erakkomehiläisen.

Tuliluteita!

Saleveren lehdosta löytyy myös jyrkänne, josta pulppuaa lähde, Silmaallikas, kirkasvetisenä pikku putouksena lampeen, joka on käsittääkseni ollut muinoin pyhä uhripaikka. Tällaiset jyrkät maastonmuodot ovat Läänemaalla aika harvinaisia. Jyrkänteen varjoisassa kyljessä kasvoi monenlaisia kiehtovia sanikkaisia, joista tunnistimme rymätasolla ainakin raunioiset. Paikka on arkeologisestikin kiinnostava. Tutkimuskaivauksissa on löydetty muinaislinnan jäänteitä, ja niistä kerrotaan myös luontopolun infotaulussa.

Jyrkännettä ja sen kasveja.

Lehtoa kiertävä luontopolku kulkee aluksi pätkän matkaa avaralla alvariniityllä, joka kukki nyt täynnä kevätesikoita, erikoisia vuokkoja ja tädykkeitä, kissankäpälää ja muita kauniita niittykukkia. Maassa näkyi myös kontiaisen kekoja. Kun saavuimme, keskellä polkua lekotteli vaskitsa, joka kuitenkin väistyi varjojemme peittäessä siltä auringonpaisteen. Siitä on yli kymmenen vuotta, kun viimeksi kohtasin vaskitsan!

"Moikka, pitää mennä!" tuumi vaskitsa.

Sain alvarimaisemakuvaan kaapattua muutaman sellaisen lentävän mysteeriötökänkin!

Puhtu

Saleveren lehdon jälkeen ajoimme vähän pidemmän matkan päähän Virtsun suuntaan. Seuraavana kohteenamme oli Puhtun lehto eli Puhtulaid, joka on osa Puhtu-Laelatu looduskaitsealaa. Siellä pääsee niin ikään ihailemaan lehtokasvillisuutta ja valtavan suuria puita (Puhtun Tammi ja Mänty ovat käsittääkseni Viron suurimmat lajiaan) sekä kiehtovaa, loivasti merelle viettävää kivikkorantaa. Niemellä sijaitsee myös biologinen asema, ja metsästä löytyy Erik Kumarin muistopaasi. Kumari oli biologi, jota pidetään virolaisen lintutieteen ja luonnonsuojelun perustajahahmona.

Erik Kumari oli hieno mies.

Puhtun parkkipaikalla kiikaroimme hetken taivaan sinessä kaartelevaa komeaa vanhaa merikotkaa, ja pian kiikareihin osui myös pikkukiljukotka. Hali ja pomari ohittivat toisensa aika likeltä, jolloin kotkien kokoero oli helppo hahmottaa. Pari korppia ilmaantui myös härnäämään kotkia ja telmimään ympäriinsä tuulessa.

Puhtun alvari on hyvää avaraa petolintujentarkkailualuetta, jos vain malttaa nostaa katseensa kasvillisuudesta.

Vierailimme jättitammen ja -männyn luona, ja ihmettelimme myös monia muita kookkaita ja jännittävän muotoisia puita. Luhtalemmikit, kelta- ja valkovuokot, valtavan suuret lehtokielot sekä vahvaa sipulinhajua ilmaan levittävät karhunlaukat kukkivat metsän pohjalla. Myös lisää kiehtovia kämmeköitä tuli vastaan, mutta määritykset jäivät hataralle pohjalle. Valokuvia tuli kyllä räpsittyä, joten lajeja voi sentään yrittää tunnistaa vielä jälkikäteenkin.

Kämmekänmäärityspähkinä.

Puhtu Mänd. On se iso!

Puhtun niemen nokassa jäimme rannalle pitämään pidempää eväs- ja hengailutaukoa. Osa porukasta meni mereen kahlailemaan, ja vesi olikin yllättäen aika lämmintä - niin loivalla ja matalavetisellä rannalla tietysti auringonpaiste lämmittääkin veden nopeasti. Löysimme taas monia kiehtovia muinaisten merieläinten fossiileja sisältäviä kiviä sekä muita jännittäviä aarteita. Mereltä osui kovasta väreilystä ja auringonkimalliuksesta huolimatta kiikariin yksi räyskä, ja harmaahaikarakin lensi ohi. En taaskaan mennyt näkötorniin, koska se on pelottava, mutta sillä välin törmäsin pusikossa sisiliskoon.

Puhtun ranta on toooodella loivaa. Kahlasin kerran kumisaappailla usean sadan metrin päähän merelle, eikä vesi vieläkään yltänyt lähellekään saappaanvartta. Uimasyvyyttä saisikin hakea aika kaukaa.

Penijõe

Puhtun lehdosta matkamme jatkui Virtsun kylällä suoritetun kauppapysähdyksen jälkeen takaisin Matsalunlahden rantaan, missä pidimme tunnin staijaus- ja geokätköilypysähdyksen Keemun tornilla ja yritimme myös löytää Liustemäelle. Keemulle palasimme kuitenkin vielä lauantaiaamuna pidemmäksi aikaa, eikä tällä ensimmäisellä visiitillä tullut mitään kummempia havaintoja, joten kerron paikasta enemmän seuraavassa postauksessa. Liustemäen tornia emme lopulta edes löytäneet. Niinpä hyppäänkin nyt tämän päivän tarinassa suoraan iltaseikkailumme kohteisiin.

Omenankukkia.

Palailimme siis alkuillasta viiden jälkeen takaisin Ullasteen, söimme, huilasimme ja vaihdoimme lämmintä päälle. Matkalla näimme tien varressa vilaukselta muutaman peltopyyn, ja yllätys oli suuri, kun lisää samoja palleroisia pyrähti lentoon Ullaste Puhkemajan pihasta meidän noustessamme autosta. Toinen oiva havainto suoraan majapaikaltamme tulikin heti, kun olimme tekemässä lähtöä iltaseikkailulle puoli yhdeksän maissa: kahdeksan jalohaikaran parvi saapui lentäen ja laskeutui jonnekin puiden taakse.

Koska perdixeistä ja jalluista ei tullut kuvia, tässä poseeraa keltavästäräkki.

Kello yhdeksän jälkeen saavuimme Penijõelle. Aurinko oli laskussa, ja maisema hehkui taas kullanhohtoisena. Polku kulki joen vartta seuraillen lehmilaitumen reunassa. Käveltävää lintutornille ja takaisin kertyi muutama kilometri. Kaulushaikara tai parikin tuuttaili ja lukuisat satakielet lauloivat. Omenapuut kukkivat joen töyräillä. Metsän reunassa laidunsi valkohäntäpeura.

Penijõen maisemaa. Ihana, tyyni, seesteisen kaunis ilta. <3

Penijõen lintutorni oli oikein mukava ja helposti lähestyttävä myös korkeanpaikankammoiselle. Auringonlaskun hiipumista ja varsinaisen yölaulajakonsertin alkua odotellessamme tarkkailimme laitumella käyskentelevää ylämaankarjaa ja nautojen seassa hauskasti hengailevia kattohaikaroita. Kunhan hämärä tiheni, alkoi ruokosirkkalintu laulaa. Yhtään acroja ei kuitenkaan kuulunut.

Auringonlasku ja joen tyyni pinta.

Penijõen lintutorni.

Koska meillä oli vielä yksi retkikohde edessä, emme viipyilleet tornilla kovin pitkään. Patikoidessamme joenvartta takaisin parkkipaikalle kuulimme parin ruisrääkän raksutusta, ja kaukaa laitumen takaisesta metsästä kantautui yllättäen sarvipöllön huhuilu, joka oli kyllä peittyä lehmien mylvintään. Olin riemuissani vuoden ensimmäisestä pöllöhavainnostani - tämän kevään pöllöretket eivät tosiaan olleet tuottaneet mitään tulosta.

"Lehmähaikara!" :D

Suitsu

Vierailimme Suitsussa yön pimeydessä, sillä siellä on kuulemma hyvät mahdollisuudet nähdä villisikoja ja muita nelijalkaisia. Saavuimme kello yhdentoista jälkeen. Yö oli miltei tyyni ja melko lämmin. Ruokokerttunen lauloi heti parkkipaikan vieressä - retken ja itselleni myös kevään ensimmäinen - mutta muuten oli aika hiljaista. Hyttysten ininä oli hallitseva ääni.

Suitsun maisemaa.

Osa porukasta kiipesi näkötorniin, mutta se oli taas samaa sorttia kuin Kasarin torni, joten jätin väliin. Maassa hengaillessamme näimme kuitenkin metsäkauriin, joka ilmestyi puiden varjoista aukiolle, katsoi meitä hetken ja lähti sitten loikkimaan tiehensä. Muuta erikoista ei havaittu, mutta hyttysiä oli paljon. Niinpä matka jatkuikin pian, kun torniin nousseet palasivat maan kamaralle.

Suitsun tornin portaikossa.

Aukio, jolle metsäkauris pysähtyi. Itse kaurista en saanut kuvaan.

Ajomatkalla takaisin Ullasteen näimme vielä lisää pieniä hirvieläimiä sekä pari kettuakin. Lehtokurppa lensi hetken auton valoissa, mutta välttyi onneksi törmäykseltä. Puoli yhdeltä yöllä palasimme majapaikallemme, ja suoriuduin uskomattoman nopeasti nukkumaan.

Retkiraportti jatkuu seuraavassa postauksessa!