Luontomatkalla Länsi-Virossa 4/4: Padise, Pakri ja Keilajoki

Nyt kerron vielä toukokuun loppupuolen Viron-reissumme viimeisen päivän retkikohteista. Sunnuntaina lähdimme majapaikastamme Ullastesta ennen puoltapäivää paluumatkalle Tallinnan suuntaan. Laiva takaisin Suomen puolelle lähti kuitenkin vasta iltaseitsemältä, joten meillä oli oikeastaan vielä koko päivä aikaa seikkailla Virossa. Sää kävi kesäisen kuumaksi, mutta onneksi navakka tuuli vilvoitti.

Näkymä majoitushuoneeni ikkunasta Ullaste Puhkemajasta.

Padise

Padise loistaa enemmän kulttuuri- kuin luontomatkailukohteena, mutta joka tapauksessa se on ehdottomasti pysähtymisen arvoinen. Valtaisat luostarinrauniot ovat avoinna seikkailijoille, ja niitä ympäröivässä puistossa pääsee havainnoimaan niin kulttuurimaiseman lintuja kuin niittykukkiakin. Lammella ja joella voi kohdata muitakin vesilintuja kuin pullasorsia.

Itse jätin raunioilla kiipeilyn väliin (korkeuserojen takia tietysti). Kävin kahvilla raunioiden viereisessä fiinissä kartanoravintolassa ja kiertelin puistoa. Havaitsin itselleni retken ensimmäisen pähkinänakkelin, mutta lintu ei valitettavasti tullut esiin latvustosta, äänteli vain kimakasti. Löysin myös monien tavallisempien lintujen pesiä.

Jokirantamaisemaa Padisen raunioiden takaa.

Pakri

Pakrin pankka, useiden kymmenien metrien korkuinen merenrantatörmä, jonka reunalla sijaitsee kuuluisa Pakrin majakka, on todella vaikuttava paikka. Törmä tosin näyttäytyy uljaimmillaan mereltä käsin, eikä maalta päin jyrkänteen reunan lähellekään meneminen ole turvallista, sillä hauras lippa saattaa sortua. Niinpä törmän yläpuolelta pääsee näkemään lähinnä vain mielettömän merinäköalan. Sortumavaaran vuoksi myös Pakrin vanha majakka on purettu ja uusi rakennettu hiukan kauemmas jyrkänteen reunasta.

Pakrin vanhan majakan rauniot ja loputon sininen meri.

Saavuimme Pakriin iltapäivällä kuumassa ja aurinkoisessa säässä pitämään lounastaukoa. Melkoisen raaka tuuli kävi mereltä, joten takille oli käyttöä ja eväistään sai pitää kiinni. Eväiden kaveriksi haimme kahvia ja jäätelöä pienestä kahvilasta. Kukaan meistä ei maksanut itseään tutustumiskäynnille majakkaan. Sen sijaan yritimme kiikaroida lintuja mereltä, mutta kaikki hukkui väreilyyn ja kimallukseen. Emme havainneet yhtään riskilää, vaikka niitä pitäisi pesiä törmällä. Lokkeja puolestan näkyi ihan vilisemällä.

Pienen siivun rantatörmää pääsee näkemään, jos uskaltautuu vanhalle näköalatasanteelle. (Tämä kuva on toveri Krotin kännykältä. Näköalatasanne ei varsinaisesti herättänyt luottamusta, joten jätin väliin.)

Keilan vesiputous

Matkamme viimeinen kohde ennen Tallinnaa oli Keilajoki, jonka kaunista vesiputousta menimme ihastelemaan. Keilan vesiputous on yksi Viron suurimmista, muttei tietenkään suomalaisnäkökulmasta mitenkään erikoisen suuri. Vettä virtaa vähänlaisesti, mutta koskialue on leveä. Putous ei ole täysin luonnontilainen, vaan sen yhteydessä on vesivoimala, ja putousaluetta ympäröi osin rakennettu puistomaisema. Kohde on oikein kaunis ja tunnelmallinen.

Keilan vesiputoukset ylhäältä nähtynä.

Keilajoen luontoon voisi tutustua myös muutaman kilometrin mittaisella luontopolulla, mutta aikataulussa pysyäksemme emme nyt lähteneet kiertämään sitä. Putouksen yläpuolelle oli hyvä asettua havainnoimaan. Näimme koskikaran lentävän pesälleen vesiverhon taakse. Koskialueen alapuolella oli muutama isokoskelonaaras kalastelemassa, ja harmaalokki seisoi kivellä vahdissa valmiina sieppaamaan koskeloiden saaliit. Varis yritti omatoimisesti saada kalaa rantavedestä.

Kerrassaan mieltä ylentävä riippusilta. (Kiinnitä huomio kaiteisiin!)

Keilan putousten jälkeen matkamme jatkui suoraan Tallinnaan, auton palautukseen ja Linda Linen terminaaliin laivaa odottamaan. Merimatka oli jännittävä kohtalaisen aallokon vuoksi. Kotiin Turkuun päädyimme vasta kello yhden aikaan yöllä, sillä meillä meni tunti ennen kuin pääsimme ulos parkkihallista - Europarkin maksuautomaatti hyväksyi vain luottokortit ja uudet setelit, joten jouduimme juoksemaan pari kertaa lähikauppaan nostamaan rahaa saadaksemme pysäköintimaksun hoidettua.

Neljän päivän Viron-retkeilyltä havaintolistalleni kertyi kaikkiaan 124 lintulajia, joista kolmea en ollut ikinä aiemmin havainnut. Reissun jälkeen vuodenpinnalaskurini näytti lukemaa 155 lajia, mihin olen ihan tyytyväinen tässä vaiheessa vuotta tällä bongausintensiteetillä. En edes tiedä, miten yhteenvetäisin retken loistavaa tunnelmaa. Oli hienoa osua Viroon sillä hetkellä, kun hitaasti edennyt kevät on juuri räjähtämässä vihreäksi, kukkivaksi kesäksi - se on parasta aikaa liikkua luonnossa ja etenkin lehtometsissä.

Loppuläppä: hippipakun uusi ilmenemismuoto, kukkaseppelöity retkibussi!

Tässä vielä linkki takaisin retkiraportin ensimmäiseen osaan.