Mammuttiaron säälittävin metsästäjä

Tämä on kertomus yhdestä nolosta jutusta, joka sattui minulle kesäkuun alkupuolella. Nyt siitä on kulunut jo sen verran aikaa, että olen ehtinyt kääntää nolouteni eräänlaiseksi tragikoomiseksi antisankaritarinaksi, jolla kerään itselleni ylimääräisiä huumoriarvopisteitä tarpeen mukaan, joten katsoin asiakseni selostaa siitä viimein täälläkin. Tämän kertomuksen päätähtiä ovat lehmät. Minä olen koominen sivuhahmo.

Olin siis tuossa kesäkuun alkupuolella Lohjan suunnalla keräämässä villivihanneksia ja kuuntelemassa yölaulajia toveri Krotin ja hänen siskonsa toveri Ainokan kanssa. Tyyni ja lämmin kesäpäivä taittui illaksi, kun rämmimme kulotetulle hakkuuaukolle etsimään tuoreita nokkosen ja maitohorsman versoja. Kaukana pellolla loikki metsäkauris. Kasvillisuuden monimuotoisuus häkellytti - kulotuksen jälkeen metsä alkaa uudistua aivan toisella tavalla kuin pelkän hakkuun.

Savijärven kosteikon suunnalta kantautui jo kulorinteelle luhtakanan hassua ääntelyä, taivaanvuohen mäkätystä ja satakielen laulua. Olimme aikeissa suunnata Savijärven lintutornille auringonlaskun jälkeen kuullaksemme vielä lisää yöaktiivisten lintujen ääniä. Alkukesän kylmien säiden myötä yölaulajia oli tähän retkeen mennessä toistaiseksi kuulunut vähänlaisesti, joten odotin innolla yötä ja todellisen lintukonsertin alkua.

Kun sitten hämärän aikaan kuljimme rantalaitumen poikki Savijärven tornille, luhtakana näppäili yhä jossain kosteikon kasvillisuuden seassa, taivaanvuohi kitkutti pimeydessä ja satakielikin oli edelleen äänessä. Kuu kiipesi metsänreunan yli suurena oranssina kiekkona. Ilma oli edelleen melko lämmin. Luhtahuitti huittaili. Ruokokerttunen veti loputonta karheaa lauluaan. Lehtokurppakin meni kerran yli soidinlennossa.

Sitten ilmaantuivat lehmät. Valtaisa lauma sarvekkaita mylvijöitä rynnisti tanner tömisten tornille päin. Oletin, että tornin vieressä kulkevan puron kohdalla puiden seassa menisi aita, ja niinpä innostuin vähän huutelemaankin niille saadakseni lauman tulemaan lähemmäs, jotta pääsisimme taputtelemaan niitä aidan takaa.

Lehmät ovat minusta mukavia otuksia silloin, kun ne ovat aidan toisella puolella, mutta en todellakaan halua joutua niiden kanssa samalle puolelle aitaa. Niinpä hätäännyin aika paljon, kun tajusin, ettei puron kohdalla ollutkaan mitään aitaa, vaan lehmät pääsisivät halutessaan suoraan tornin juurelle.

Pian lehmälauma olikin jo puronuoman partaalla. Jos olisin ollut yksin, olisin saattanut jäädä torniin koko yöksi tai ainakin niin pitkäksi aikaa, että lehmät olisivat lähteneet muualle. Retkikaverini kuitenkin totesivat, että tornilta kannattaisi lähteä saman tien, eikä vasta sitten, kun lehmät ovat jo piirittäneet sen, koska silloin meidän pitäisi tunkea lauman läpi päästäksemme takaisin autolle. Niinpä he laskeutuivat alas. Jouduin seuraamaan.

Kyllä, minä pelkään lehmiä - ja nyt vain pieni puronuoma esti lehmälaumaa ryntäämästä meidän luoksemme tutustumaan keskellä yötä heidän laitumellaan kulkeviin kummajaisiin. Marssimme ripeästi kohti parkkipaikkaa. Landelapsi Ainokka otti ihan rennosti, kuvasi lehmiä ja huiteli vitsalla, jolla kuulemma voisi paimentaa, jos ne tulisivat viereen. Minä etenin kuin, no, sellainen ihminen, joka pelkää lehmiä ja on joutunut keskellä yötä niiden laitumelle.

Koko matkan elukat juoksivat perässämme toisella puolella puroa, vain muutaman kymmenen metrin päässä meistä. Ne olivat valtavan isoja, sarvekkaita ja uteliaita, mylvivät ja mölähtelivät ja pitivät kaikenlaisia epänormaaleja ääniä ja olivat muutenkin aivan perusteellisen lehmämäisiä ja huolestuttavia. En ole vähään aikaan pelännyt niin paljon.

Lopulta lehmät eivät kuitenkaan tulleet puron yli meidän luoksemme. Ne tarkkailivat hetken ja päättivät sitten lähteä rynnistämään poispäin. Saimme rauhassa poistua laitumelta. Kun olimme turvassa laitumen aidan paremmalla puolella, jalkani alkoivat täristä. Kaikki nauroivat. Olin hirvittävän nolona. Onneksi ei eletä enää kivikautta, eikä ihmisten tarvitse enää metsästää megafaunaa keihäillä - minä olisin nimittäin mammuttiaron säälittävin metsästäjä!

Samana yönä takaisin Turkuun päin ajaessamme pistäydyimme vielä Aneriojärvellä kuuntelemassa yölaulajia, mutta siellä ei onneksi tarvinnut kohdata mitään isoja nelijalkaisia. Satakielet sen sijaan lauloivat niin lähellä pitkospuiden yli kaartuvissa puissa, että ohikulkijan kuulo oli vaarassa. Yö oli suhteellisen lämmin, sumuinen ja miltei tyyni. Satakielten laulu peitti aika menestyksekkäästi alleen muut äänet, mutta kyllä me sentään ruoko- ja rytikerttusen erotimme ennen kuin päätimme jatkaa kotimatkaa.

Tältä illalta minulla on valitettavan vähänlaisesti valokuvia, sillä kamera ei sattunut mukaan ja pimeässä on paha kuvata kännykällä. Lehmistä en tietenkään edes yrittänyt saada kuvaa, sillä olin totaalisen kauhun vallassa siitä hetkestä lähtien, kun elukat tulivat kännykkäkuvausetäisyydelle.

En enää ikinä soita suutani itseäni isommille tai pelottavammille.

#100hetkeäluonnossa (62-63/100)