Luolaretki: Pärkänvuori ja Kivimaa (feat. Kustavin käsityökylä)

Jostain syystä haluan aina lähteä luolaretkille, vaikka tyypillisesti en edes uskalla mennä sisälle itse luoliin, vaan jään ulkopuolelle pitämään seuraa kavereitten repuille. Elokuun puolivälissä - juuri sinä päivänä, jona hurjan Kiira-myrskyn ennustettiin vyöryvän päälle - lähdimme Turusta luolaretkeilyaikomuksessa Kustavin suuntaan. Olin tietysti selvitellyt luolien sijainteja ja saapumisohjeita, mutta elin vahvasti siinä uskossa, etten taaskaan uskaltaisi sisälle.

Pärkänvuoren Veskellar.

Ensimmäinen kohteemme oli Pärkänvuori, joka sijaitsee Pinipajun kylässä entisen Lokalahden kunnan alueella Uudessakaupungissa. Kirjoittelin Pärkänvuoresta jo vuosi sitten, kun vierailin siellä ensimmäistä kertaa Saariston rengastien ympäriajomme yhteydessä, mutta tuolloin kävimme katsomassa vain Veskellarin lippaluolaa. Nyt tutustuimme vuoren luolatarjontaan syvällisemmin.

Ensin tietysti kuljimme Veskellarin kautta, sillä seurueestamme vain minä ja toveri Krotti olimme nähneet sen aiemmin, ja toki mekin halusimme päästä ihailemaan sitä uudestaan. Tällä kertaa luolan pohjalla ei ollut pahemmin vettä, joten takaseinustalle oli helppo päästä. Paikka on todella vaikuttava, enkä yhtään ihmettele, miksi sitä monesti sanotaan Varsinais-Suomen hienoimmaksi lippaluolaksi.

Näkymä ulos Veskellarin vaikeakulkuisemmalta sisäänkäynniltä.

Veskellarilta jatkoimme kulkua kohti vuoren syvempää luolakompleksia, Pimikellaria eli Susiluolaa. Uskomattoman kaltevien ja jyrkkien rinteiden juurella menevää polkua seuraillen oli helppo edetä, mutta kiivettyämme vuoren päälle harhailimme hiukan. Luolan täsmällistä sijaintiahan ei ole tietääkseni merkitty millekään kartalle, joten sinne pitää vain löytää. Maasto on kuitenkin paikoin aika tallattua, mikä auttaa suunnistuksessa.

Vaikka metsän kuljetuimman näköinen polku selkeästi johdattelikin tiettyyn suuntaan, ei luolan suun äkkääminen ollut kuitenkaan mitenkään kauhean helppoa. Sisään mentiin melkoisen pienestä aukosta, joka löytyi kahden aivan valtaisan kallionlohkareen välissä. Mahduin kulkemaan siitä vähän kumartuneena, mutta hartioista teki tiukkaa. Pidemmän ihmisen olisi varmaankin tarpeen kontata läpi.

Pimikellar.

Lohkareiden välistä tultiin eräänlaiselle kallioiden muodostamalle sisäpihalle. Ensin paikka vaikutti pelkältä umpikujalta - joskin sinne näytti olevan ehkä toinenkin sisäänkäynti, tosin aika vaikeakulkuisen oloinen - mutta ylempänä häämötti kuitenkin lupaavan kokoinen, pilkkopimeä halkeama. Se olikin itse Pimikellarin suu. Kiipeämistä oli vain parin metrin verran, ja isot kivet muodostivat kätevän reitin ylös. Minä kuitenkin harkitsin pitkään, lähtisinkö yritykseen.

Lopulta onnistuin kuin onnistuinkin pääsemään luolaan ja olin hurjan ylpeä itsestäni, sillä tämä oli ensimmäinen varsinainen luola, jonka sisälle olen oikeasti uskaltautunut. Luolassa oli ihanan hiljaista, viileää ja kosteaa. Tuoksu oli kuin vanhassa kellarissa. Paikasta tuli myös mukavan turvallinen fiilis - pieni sisäänkäynti, kallioiden rajaama sisäpiha ja kiipeämismatka ennen itse luolaan pääsyä tekevät siitä kuin pienen linnakkeen.

Näkymä Pimikellarin luolan suulta ulospäin. Reppuni lojuu luolakompleksin sisäpihalla ja havainnollistaa kivasti etäisyyttä. (Tällaisia kivimuodostelmia kuvatessa on vaikeaa saada syvyyttä näkymään kunnolla.)

Kerrotaankin, että Pimikellarissa on isonvihan aikaan piileskellyt koko kylän väki karjoineen. Luolassa istuskellessamme pohdimme tätä tarinaa. Jos kylällä on asunut vain vajaat parisenkymmentä ihmistä ja karja on koostunut muutamasta lampaasta, luola on varmasti pystynytkin kätkemään koko joukon turvalliseen syleilyynsä ja toiminut hyvänä lymypaikkana. Emme kuitenkaan kyenneet näkemään, miten ruipeloisintakaan nälkävuoden nautaa olisi mitenkään voitu saada edes luolan sisäpihalle, saati itse luolaan.

Tätä kautta olisi ehkä myös päässyt luolan sisäpihalle ja pois, vaikka korkeuseroa olikin ja reitillä oli isoja kivenjärkäleitä.

Toinen seikka, jota jäimme aprikoimaan, oli luolan väitetty kompleksikkuus. Pääluolan sanotaan haarautuvan eri suuntiin, mutta meistä se näytti kyllä aika selkeämuotoiselta ja yhtenäiseltä salilta. Valoa tihkui sisään melko kookkaasta sisäänkäynnistä sekä yhdessä nurkassa katossa sijaitsevasta reiästä sen verran, että luolan koko ja muoto oli helppo hahmottaa ilman mitään supertykkiä otsalamppuakaan.

Lisäksi kokonaisuuteen pitäisi sisältyä jopa parikymmenmetrisiä, varsinaisesti kartoittamattomia käytäviä, mutta emme löytäneet yhtään ihmisen mentävää reikää, josta olisi voinut pujahtaa luolasukellukselle. Todennäköisesti ne jäivät meiltä kuitenkin vain huomaamatta, kun ottaa huomioon, miten vaikeaa itse pääluolaakaan oli aluksi löytää. Eipähän päässyt tulemaan kellekään mitään kiusausta lähteä ryömimään liian ahtaisiin rakoihin.

Pärkänvuoren jyrkänteitä Pimikellarin lähettyviltä.

Tällä kertaa Pärkänvuorelta löytyi vain muutama sieni, vaikka viime vuonna niitä oli ilmiömäisen paljon. Hirvikärpäsiä oli huomattavasti vähemmän kuin viimeksi, mutta sen sijaan punkkeja näkyi. Minäkin nippasin yhden käsivarreltani rymyttyäni pusikossa - se olikin ensimmäinen puutiainen, jonka ikinä olen havainnut ihollani.

Pärkänvuoren jälkeen karautuimme Kustaviin, missä etsiydyimme Kivimaalle löytääksemme Jeremiaan luolat. Ne ovat saaneet nimensä eräältä paikalliselta tyypiltä, joka käytti niitä piilopaikkana niin ikään isonvihan aikaan. Tarinan mukaan hän neuvoi Englannin sotajoukot harhaan ja piiloutui luoliin ennen kuin laivat palaisivat.

Jeremiaan luolat.

Olen lukenut jonkin verran sellaisia retkikertomuksia, joissa on etsitty Jeremiaan luolia, muttei ole löydetty, tai on löydetty, mutta on oltu vähän pettyneitä. Niinpä emme oikein tienneet, mitä odottaa tältä kohteelta. Ensin näimmekin vain matalaa lippaluolaa, jota jatkui pitkän matkaa jyrkänteen tyvellä, ja mietimme huvittuneina, että tässäkö se nyt oli.

Pian vastaan tuli kuitenkin huomattavan kookas kivimuodostelma, kasa massiivisia lohkareita, joiden alle pystyi ryömimään ja väleihin kiipeilemään. Ei siellä nyt varsinaisia luolia ollut, lyhyttä läpitunnelia lähinnä, mutta kyllä se varmasti on palvellut ihan hyvin piilopaikkana. Käymisen arvoinen kohde minusta, vaikken rohjennut edes lähteä mukaan kiipeilemään.

Lippaluolakin oli paikoin ihan ihmisen mentävää. Kalliossa näkyi hauskoja muotoja.

Jatkoimme matkaa vielä eteenpäin vuoren kupeessa, ja maisema kävi aina vain jylhemmäksi. Yhdestä kohtaa pääsi nousemaan kallioiden päälle valtaisaa halkeamaa pitkin. Minä jäin kulkemaan jyrkänteen alapuolta, kun muut kiipeilivät ylhäällä. Korkeusero oli aivan mieletön - voin vain kuvitella näköalaa ylhäältä!

Reitti ylös kalliopaasien päälle meni jännittävän kiviportin läpi. Tässä kohtaa ei voinut kuin miettiä niitä luonnonvoimia, jotka ovat pirstoneet peruskallion moisiksi säpäleiksi ja tuottaneet tällaisia muodostelmia.

Maisemat jyrkänteen juurella olivat toki nekin ihan älyttömät. Olen harvoin kohdannut mitään vastaavaa. Jyrkänteen muodot, sen korkeus ja yksittäisten kalliopaasien koko vetivät sanattomaksi. Jos menette joskus käymään Jeremiaan luolilla, suosittelen lämpimästi jatkamaan kävelyä vielä itse pääkohteelta eteenpäin, sillä tämä maisema kannattaa kokea.

Yritin saada kokonaisuutta taltioitua jotenkin valokuviin, mutta epäonnistuin aika pitkälti. En tiedä, miten tällaisia juttuja pitäisi kuvata niin, että tekisi niille oikeutta. Joka kuvaan pitäisi ehkä sommitella ihminen tai jokin selkeästi hahmotettavan kokoinen puu mittatikuksi havainnolistamaan syvyysvaikutelmaa.

Kuva ei kerro, että yksittäiset järkäleet ovat talon kokoisia.

Olin edennyt aika pitkälle, kun aloin kuulla kovaa surinaa, ja pian näin parin ampiaisen lentävän maahan jonnekin kivien taakse. Siellä taisi olla vähän isompi ampiaispesä. Päätin lähteä tulosuuntaani. Samaan aikaan kaverit huutelivat ylhäältä, osaisinko neuvoa heille reitin alas. Siltä kohdalta, josta he kurkkivat, oli kuitenkin mahdoton tulla hengissä ilman kiipeilyvälineitä, eikä jyrkänne näyttänyt yhtään loiventuvan saati madaltuvan edempänä. Niinpä heillekin ainoa turvallinen vaihtoehto oli kääntyä takaisin.

Tuolta ylhäältä petäjän takaa ystäväni ilmestyivät esiin. Korkeutta oli kymmeniä metrejä.

Kunhan porukka oli taas kasassa, läksimme takaisin parkkipaikalle. Aurinko paistoi edelleen ja pilvet näyttivät rauhallisilta, vaikka olimme jännänneet koko päivän, milloin ukkosmyrsky iskisi. Vielä edellisenä iltana ennuste oli näyttänyt ukkosta Kustaviin jo iltapäivälle, mutta päivän mittaan se tuntui koko ajan vain siirtyvän myöhemmäksi. Sadetta kyllä ripsi pariin otteeseen mutta ihan vähäsen vain. Enimmäkseen ilma oli vain hiostava.

Seikkailun lopuksi karautimme Kustavin käsityökylälle. Lohisoppa oli jo loppu, mutta onneksi patonkikoju oli vielä auki ja munkkeja oli yhä tarjolla. Syötyämme ja kahviteltuamme kiertelimme käsityökylää. Korusepän pajalla päivystävänä seppänä olikin yllättäen vanha tuttuni Päivi Rutanen eli Koruseppä Kipene, jolta sitten ostin ihanan pronssisen karhuriipuksen. Lisää eri eläinhahmoja on tulossa sarjaan, kuulemma myös mäyrä on tekeillä, joten odotan innolla.

Kustavin käsityökylän patonkikojun herkkuja.

Toinen hauska sattumus oli, kun nimitin käsityökylällä sijaitsevaa sisustustavarapuotia "krääsäkaupaksi" sen verran kovaan ääneen, että metallisepän pajan artesaani Kristian Vainio kuuli ja tuli kysymään meiltä, että kuka täällä haukkui sisustuspuotia krääsäkaupaksi. Minä tietysti olin hiukan nolona, kun olin toitottanut taas jotain törkeää kauheaan ääneen, mutta Vainio olikin ilahtunut kommentistani ja lahjoi minut siitä hyvästä ilmaisella sulkariipuksella. Hahaa, taas sain lisää egonpönkitystä!

Koska minulla oli kaulassa jo hopeariipus, tungin saamani sulkakorun samaan ketjuun sen kanssa. Mutta katsokaa, miten nätti tuo pronssinen karhunpää on! (Kipeneen koruja voi muuten myös tilata netistä.)

Käsityökylän väki oli myös koostanut avaruusteemaisen taidenäyttelyn, johon kävimme toki tutustumassa. Siellä olikin aika hienoja - ja vähän pelottaviakin - teoksia, mutta eniten tykkäsimme näyttelyn isosta mainoskyltistä, joka oli toteutettu hauskasti kurkistusseinänä...

Tämän kuvan otti toveri Lilla Milla.

Kun ajoimme päivän päätteksi takaisin Turkuun, satoi kaatamalla, mutta Kiira-myrsky ohitti kuitenkin meidän seutumme aika kaukaa. Vaikka kaiken jännäyksen ja odotuksen jälkeen olikin vähän pettymyksellistä, että edes jyrinää ei kuulunut, lienee kuitenkin ihan kohdallaan olla enimmäkseen kiitollinen, sillä samalla vältyttiin myrskytuhoilta.

#100hetkeäluonnossa (79-80/100)