Lähimetsähaahuilua ja kumisaapaspohdintaa

Hämärällä lenkkipolulla kulkiessa on tosi kolkkoa havaita yhtäkkiä jonkun liikkuvan metsän varjoissa ihan lähellä. Onneksi olen kuitenkin useammin itse se, joka siellä varjoissa rapistelee, kuin se, joka lenkkipolulla säikähtää. Tykkään rymytä lähimetsissä, mutta näin syksyn edetessä ja iltojen pimetessä alkaa valoisa rymyämisaika käydä niin vähiin, että varjoissa hiiviskely on paikoitellen väistämätöntä.

Tämän postauksen aiheena ei kuitenkaan ole ihmisten säikytteleminen, vaan havaintoni ja fiilistelyni viime aikojen harhailuistani Runosmäen, Nättinummen ja Impivaaran seudun metsissä. Olen nimittäin taas kunnostautunut lähimetsissä harhailemisessa ja siinä ohessa tietysti myös dokumenttikuvien räpsimisessä. Ihan pimeällä kulkiessani en tosin ole edes yrittänyt ottaa kuvia.

Punainen kärpässieni ilmestyi polun varteen sateisten päivien aikana.

On hiukan hassua, että kesän aikana en taaskaan pahemmin seikkaillut lähimetsissämme, vaan enemmänkin kaikkialla muualla, mutta nyt syksyn tullen olen jälleen alkanut harjoittaa kotikulmien metsissä harhailua. Kesällä oli kai niin paljon kaikkia muita rientoja, että lähimetsäretkille ei tuntunut riittävän enää aikaa. Lenkillä käydessäkin tuli vain kipaistua nopeasti metsän läpi tietä pitkin eksyilemättä sen kummemmin maastoon.

Heti elokuun lopussa kuitenkin vietin yhden illan - tai oikeammin alkuyön - pitkällä kävelyllä Runosmäen metsissä. Kävimme fiilistelemässä myös Nunnavuoren pirunpeltoa, jolla en olekaan vieraillut varmaan yli puoleen vuoteen. Metsä oli tuohon aikaan todella hiljainen paikka, kun hepokatit eivät vielä olleet äänessä, eikä lintujakaan kuulunut. Tunnelma oli jotenkin hyvin seisahtunut ja rauhallinen.

Kävin yhtenä iltana suolla katsastamassa, mikä siellä on meininki.

Meininki oli yllättävän karpaloinen!

Syyskesä toi maisemiin sienet. Olen iloinen siitä, miten hyvää sienimetsää Runosmäestä löytyy. Kunhan välttelee isoimpien vanhimpien liikenneväylien välitöntä läheisyyttä, voi metsän herkkuja kerätä aivan huoletta. Tänä kesänä ja syksynä olenkin ennättänyt sienestämään useammin kuin vuosiin, mikä on tietysti aivan ihanaa, sillä sienestys on ihan suosikkiani ja samoin sieniruuat.

Tämän postauksen sienikuvat otin reilu viikko sitten ollessani kävelyllä metsässä ihan vain keskenäni. Yksin kulkiessa voi rauhassa pysähtyä jumittamaan kaikenlaisten yksityiskohtien ääreen, kun kukaan ei ole alituiseen hoputtamassa tai innostamassa jatkamaan kulkua. Silloin saattaa onnistua puolihämärässäkin dokumentoimaan metsänpohjan värejä ja muotoja ihan kohtuullisesti.

Jokin punalakkinen haperolaji, mahdollisesti viinihapero, mutta en yrittänyt tarkalleen määrittää.

Nämä ovat melko varmasti kangashaperoita. Olen aika suurpiirteinen ja laiska haperoiden määrittämisessä. Normaalisti minulle riittää, että erotan herkulliset ja pahanmakuiset lajit toisistaan.

Tänään ilma oli hyvin lämmin ja leppoisa, kun kävin naapurissa asuvien ystävieni kanssa iltakävelyllä metsässä auringonlaskun aikaan. Samalla testasin vanhojen, kertaalleen hajonneiden ja sittemmin paikattujen vaelluskumisaappaitteni vedenpitävyyttä. Menin kävelyn päätteeksi vielä Runosmäen Mustalampeen hyppimään, eivätkä kengät päästäneet vettä läpi, joten paikkaus näyttäisi onnistuneen.

Pieni luola kallion kyljessä. Ihminen ei mahdu, mutta jokin eläin voisi mahtua.

Olen aikeissa lähteä reilun viikon päästä vaellukselle, ja kaikkein mieluiten lähtisin kumppareilla. Aikanaan vaelsin aina Nokian Trek Plus -saappailla, mutta muutaman vuoden käytön jälkeen kallisarvoiset suosikkisaappaani alkoivat päästää vettä sisään jostain pienestä, näkymättömästä halkeamasta. Olin tosi harmissani, mutta isäni päätti yrittää paikata saappaat taas vedenpitäviksi. Pitkän paikkaus-kokeilu-paikkaus-kierroksen jälkeen nyt ne taitavat olla viimeinkin taas käyttökelpoiset.

Hieno homma, jos paikkaus tosiaan onnistui, sillä olisi sääli dumpata vasta viitisen vuotta vanhat suosikkisaappaat ja lähteä ostamaan uusia. En ole koskaan ollut järin riemuissani mistään vaelluskengistä. Jalkani hiertyvät helposti, jos patikoin märillä kengillä, enkä ole toistaiseksi vielä ollut tekemisissä sellaisten vaelluskenkien kanssa, jotka olisivat olleet täysin vedenpitävät. Vaikka hyvät kumpparit ovatkin suhteellisen painavat, en välitä, kunhan vain varpaani pysyvät varmuudella kuivina.

Tämä paikka oli keväällä pitkään veden peitossa, mutta nyt maasto on ihan kuivaa.

Oikein läheltä katstottuna sammalikko näyttää pieneltä metsältä.

Postaustahtini on nyt kyllä selvästi hiipumassa aikaasyövien yliopistohommien vuoksi, mutta siihen täytynee osata suhtautua positiivisesti. Aion minä kuitenkin ehtiä höpistä tulevasta vaellusreissusta vielä toistamiseen ennen lähtöä. Haluaisin myös saada postattua lisää kuvia sienistä, sillä niitä olen räpsinyt aika paljon tässä alkusyksyn sieniretkien aikana.

#100hetkeäluonnossa (84-86/100)