Opiskelusta, jaksamisesta ja yhdestä syksyisestä aamusta

Opiskeluarki näyttää nyt tosissaan kahmaisevan minut takaisin pyörteisiinsä. En ole viikkoon pahemmin puuhaillut blogijuttuja, kun olen keskittynyt suunnittelemaan syksyn opintoja ja totuttelemaan taas yliopistoarjen rytmiin. Toveri Krotti oli koko viikon Seilissä ja minä yksin kotona, mutta toisin kuin olin pelännyt, aika ei käynyt pitkäksi eikä viikko tuntunut loputtomalta. Päivät hujahtivat ohi oikeastaan ihan huomaamatta, kun tekemistä riitti.

Teen siis tässä parhaillani paluuta pitkästä aikaa koulunpenkkiin suorittamaan ihan perinteisiä luento- ja seminaarikursseja saadakseni tutkintoni jossain vaiheessa valmiiksi. Viimeksi istuin yliopistolla seuraamassa luentoja miltei vuosi sitten. Sen jälkeen olen panostanut opintoihini lähinnä työstämällä kandityötä ja lueskelemalla tenttikirjoja kotoa käsin jaksamiseni mukaan.

Suoranaisesti opiskeluun liittyvät asiat jäivät keväällä hetkeksi tauolle, kun priorisoin tulevaisuuden kannalta olennaisimpaan eli tieteentekemiseen. Artikkelin kirjoittamisesta ei palkittu opintopisteillä, mutta ensimmäinen tieteellinen julkaisuni on minulle paljon niitä tärkemäpi asia. Vaikkei se suoranaisesti edistä valmistumista, se edistää uraa.

Matkani takaisin täysipainoisen yliopistoelämän pariin on edennyt paikoitellen heittelehtivästi, enkä vieläkään tiedä, olenko nyt ihan oikeasti tekemässä paluun päätoimiseen opiskeluun. Aika näyttää, miten tässä käy, mutta haluan olla optimistinen. Uupumus ja masennus ovat arvaamattomia seuralaisia. Juuri nyt kuitenkin uskon pärjääväni.

En tietenkään täyttänyt kalenteriani kertaheitolla aamusta iltaan opiskelulla, vaan nappasin näin alkuun vain pari kurssia, jotka ihan ensiksi aion selättää. Katsellaan sitten seuraavassa opetusperiodissa, miten homma etenee. Suurin haaste tässä lieneekin siinä, kuinka pystyn ylläpitämään sopivaa tekemisen ja joutilaana olemisen tasapainoa.

Otin nämä kuvat viimeviikolla eräänä aamuna, jona sattumalta olin jo auringonnousun aikaan pirteä ja innokas lähtemään pitkälle lenkille lähimetsiin. Joskus nuorempana se oli minulle hyvin tyypillistä käyttäytymistä, mutta nykyään niin käy melkoisen harvoin, koska yleensä olen aamuisin tokkurainen ja äreä. Lenkin aluksi suuntasin heti viljelylaatikoille katsomaan, olisivatko auringonkukat jo avautuneet. Eivät ne ihan vielä olleet mutta melkein, melkein.

Syysaamun kosteanraikas ilma oli viileämpää kuin olin osannut kotoa lähtiessäni arvioida, joten kulkiessa piti pitää vauhtia yllä, ettei tulisi vilu. Niinpä reippailin metsän halki nauttien aamun valosta ja syksyn tuoksusta ilmassa. Kun nuori västäräkki pyrähti viereeni lenkkipolun varteen pyrstöään keinuttaen, minut valtasi taas se sama ihana, kauhea haikeus, jonka lintujen syysmuutto minussa aina herättää. Pian kesälinnut katoavat maisemista kuukausiksi.

Koulun alku, auringonkukat, kirpeät aamut ja haikeus - syksyisissä tunnelmissa mennään. Saa nähdä, miten tämä bloggaaminen asettuu osaksi uutta opiskeluarkea. Ehkä palaan juurilleni ja alan tosissani julkaista yhdessä vartissa naputeltuja postauksia. Ehkä postaan harvemmin.

Jaan nämä kukkaset vielä mukaan Mansikkatilan mailla -blogin Kukkailottelua-linkitykseen, joka jääkin kohtapuoliin tauolle hetkeksi. Syksyisestä aamuretkestäni lähimetsiin voinen listata sadan luontohetken haasteeseen numeron 82/100.

Kaunista syksyä teille, rakkaat lukijani! ♥