Ruissalossa hämärän aikaan

Eräänä syyskuisena iltana tulimme Saaronniemen rannalle katsomaan merta. Hepokatit sirittivät taukoamatta pimeydessä, kun kuljeskelimme rantaan päin. Tuuli tuoksui mereltä ja syksyltä. Auringonlaskun hiipuvat värit hehkuivat vielä taivaanrannassa, mutta valaisemattomilla poluilla tuntui olevan jo säkkipimeää.

Leirintäalueella näkyi yhä porukkaa, eikä rantakaan ollut vielä autio. Pian talvi kuitenkin saapuu ja paikka hiljenee. Vierailen Saaronniemen rannalla usein iltaisin, syksyisin, talvisin ja keväisin, mutta kuumana kesäpäivänä olen käynyt siellä vain kerran. Tyhjä uimaranta vilpoisena vuodenaikana vetoaa minuun. Sen kolkossa, yksinäisessä tunnelmassa on jotain hyvin kaunista.

Kameraani ei ole tehty yökuvaukseen, enkä käsitä, miten sen muistikortille ylipäätään tallentuu mitään, kun räpsin laiskasti kuvia käsivaralta iltahämärässä. Jotenkin kummasti se kuitenkin tapahtuu. Kuvista tulee aina epäselviä, vähän kohisevia ja suttuisia, mutta minulle olennaisinta on se, että saan tallennettua hetken värit.

Aikamme Saaronniemellä kuljeskeltuamme hipsimme vielä Kukkarokiven rantaan katselemaan näkymää Naantalin telakalle päin. Pilvet loimottivat hukkavalosta oransseina. Taivaanrannan himmeät, hiljaiset värit kalpenivat niiden rinnalla. Näkymä oli kiehtovan värikylläinen. Dramaattisista, luonnottomasti valaistuista pilvistä tuli hiukan mieleen Mordor.

Minulla on syksyinen olo. Se on kaihoisa ja tunnelmallinen. Ikävöin keskikesän sinisiä öitä ja lintujen loputonta laulua, mutta rakastan kuitenkin juuri nyt eniten syksyn pimeyttä ja hepokattien huumaavaa soittoa.

#100hetkeäluonnossa (83/100)