Vaellusmuistoja Salamajärveltä ja oppitunteja olosuhteiden huomioimisesta

Tuulen humina massiivisten ikihonkien latvuksissa. Sateen ropina huppuun. Töyhtötiaisten pirteä tirritys ja hippiäisten piiskutus. Kostean syksyisen metsän tuoksu, sienten ja sammalien tuoksu, maan tuoksu. Leirinuotion savun haju hiuksissa ja vaatteissa. Harmaa taivas, vihreä sammal, punaiset marjamättäät, lämpimän punertavat männynoksat ja syysasuisten lehtipuiden kirkkaat keltaisen ja oranssin sävyt. Suoraan mättäiltä napsittujen, sateen raikkaaksi pesemien puolukoiden kirpeä makeus ja variksenmarjojen mehuisuus.

Tämä aarniometsässä vietetyn hetken tunnelma nousee päällimmäisenä mieleeni, kun ajattelen viimeviikkoista vaellusreissuamme Salamajärven kansallispuiston nurkilla.

Vahvoina muistoista nousevat myös iltahämärässä ylitetyn värikylläisen suon seisahtunut tunnelma, epäilyttävän kellertävän jokiveden miellyttävä maku, laajoissa kivikoissa ja liukkailla pitkospuilla taiteilun hermojaraastava jännitys, ruskan kaikki värit, korpin raakunta, joutsenten huudot, metsämyyrän pienten tummien silmien tuijotus, harmaa järvimaisema, solisevat virrat, elämäni parhaat vaellusruuat, illat tulen valossa, yöt sumuisessa säkkipimeydessä sekä tiaisten ja punatulkkujen äänet odottamattoman aurinkoisena aamupäivänä.

Kulkiessamme läpi Ison Koirakankaan vanhan metsän kohtasimme tällaisen vaikuttavan maastoesteen. Onneksi sillä hetkellä sade oli rauhoittunut sen verran, että rohkenin napata kameran nopeasti esiin taskusta ja räpsäistä.

Jostain syystä päällimmäisenä ajatuksissani eivät ole märkyys, kylmyys, loputtomalta tuntuva vapina, yskä, nuha, kurkkukipu ja yleinen heikotus. Ehkä tämä on taas se minun päässäni aika usein aktivoituva "ikävät asiat jätetään omaan arvoonsa" -juttu, jonka ansiosta vaeltaminen näyttäytyy mielikuvissani vallan mukavana puuhana, vaikka tosiasiassa siihen sisältyykin joskus myös eräitä epämukavampia seikkoja. Niihin lukeutuu mahdollinen sairastuminen vaellusolosuhteissa.

Minä vilustuin jälleen, joten meidän piti luopua leikistä ja lähteä kesken matkaa kotiin.

Olimme suunnitelleet haahuilevamme Salamajärven maisemissa liki viikon, mutta palasimmekin kotiin jo muutaman retkipäivän jälkeen. Toki osasyynä tähän päätöksen oli myös se, että toveri Krotti oli nukkunut yönsä aivan systemaattisen huonosti, joten hän alkoi käydä väsyneeksi, unettomat yöt ahdistivat ja jatkuva sade lannisti häntä. Myös yöllä pyörimisestä kipeytyneet hartiani äänestivät kotiinlähdön puolesta.

Aallot riensivät kohisten Koirajärven harmaalta selältä ja särkyivät rantakivikkoon.

Sairastumiseni johtui pitkälti kahdesta kerrassaan amatöörimäisestä virheestä. Olin todellakin aliarvioinut sen, miten vakavasti ihmistä alkaa siinä kohtaa paleltaa, kun kaikki on enemmän tai vähemmän märkää. Lisäksi en ole nähtävästi vieläkään sisäistänyt astman merkittävää vaikutusta tällaisiin asioihin.

Vaikka olin liikkeellä hyvin vettäpitävässä kurapuvussa, jatkuva sade puski väkisin sisään takin hihoista ja kaulahuivia pitkin myös pääntiestä kastellen hihat ja kaulukset. Hiukset eivät pysyneet täysin hupun sisällä, vaan pääsivät osin kastumaan. Vanhat kumisaappaani alkoivat taas vaihteeksi vuotaa. Ilma oli niin kosteaa, että kaikki tuntui jatkuvasti hiukan nihkeältä.

Ylitimme Tauslamminnevan tihenevässä hämärässä. Päivät olivat lyhyitä. Valoisaa aikaa ei riittänyt kovin pitkiin päivätaipaleisiin. Piti kiiruhtaa, ettei pimeä yllättäisi ennen leiripaikalle pääsyä.

Illalla leirissä minulla ei ollut riittävästi kuivaa ja siten lämmintä päällepantavaa, sillä en halunnut riskeerata yövaatteiden kuivana pysymistä ottamalla niitä käyttöön ennen nukkumaanmenoa - leiriaskareissa tarvittiin kuitenkin jatkuvasti sitä samaa, sisäpuoleltakin paikoin märkää takkia ja vuotavia saappaita - joten piti sinnitellä parilla pitkähihaisella, jotka nekin olivat tietysti pian aika kosteat.

Niinpä hytisin kylmästä kaiken aikaa, jos en kävellyt reippaasti, sahannut halkoja tai muuten heiluskellut ympäriinsä. Tulen lämpökään ei tepsinyt, eikä kamppeita pystynyt oikein kuivattelemaan nuotiolla, kun taivaalta vain vyöryi vettä. Alkumatkan yöpymispaikkamme olivat erilaisia laavuja, joten kuivaa ja kunnolla tuulensuojaisaa sisätilaa ei tullut vastaan. Autiotuvat olisivat olleet edessä vasta vaelluksen loppupuolella, sillä etenimme Hirvaan kierrosta vastapäivään.

Koska olin jo valmiiksi kylmissäni, hytisin vielä makuupussissakin koko iltayön, kunnes tein ehkä vähän hasardin mutta hyvin tarpeellisen siirron ja puin yökerrastojen päälle vielä hiukan kävelystä nihkeät patikkatrikooni. Krotin vaihtovaatteista löytyi myös yksi vapaa kuiva paita lainaksi, ja vaikka se olikin ohut, siitä oli paljon apua. Pidin myös pyyhettä ylimääräisenä peittona. (Vähänkö olen raju repa!) Sama hytinäkuvio toistui yöstä toiseen, mutta onnistuin kuitenkin saamaan itseni aina lopulta lämpimäksi puolenyön jälkeen ja nukkumaan.

Kun heräilimme aamun puolelle siirtyneiltä yöuniltamme Nielujärven nurkalla Matkusjoen suulla sijtaitsevalla laavulla, aurinko pilkahti esiin. Hetken oli hyvin valoisaa, pisarat kimalsivat ja ruskan värit hehkuivat.

Kotiin ja PEF-mittarin ääreen päästyäni havaitsin, etten potenut pelkästään hiukan epämukavaa ja vain potentiaalisesti riskaabelia hengitystieinfektiota vaan myös hiukan viheliäisempää astmatulehdusta. Astman pahenemisen hoitaminen niissä olosuhteissa olisi ollut isompi haaste - ja sen kanssa vaelluksen jatkaminen myös ehkä melkoisen epäterveellistä ja tyhmää touhua.

Öisin oli vain pari astetta plussan puolella, joten kylmän ilman hengittämiseltä ei olisi voinut välttyä (en omista hengitysilman lämmitintä, mutta nyt kyllä harkitsen hankintaa), eikä yleistä palelemista olisi voinut auttaa kuin vasta parin päivän päästä autiotuvalla. Kortisonipillereitä oli mukana vain yhden vuorokauden annos aivan akuutteja allergiahätätilanteita varten. Satunnaiselta nuotionsavulle altistumiselta olisi voinut pelastua vain lopettamalla tulien tekemisen kokonaan, koska sateessa nuotio nyt tietenkin savuttaa aina.

Siinä kohtaa minä todella tiedostin, miten hyvän päätöksen olimmekaan tehneet, kun olimme päättäneet suunnata tien varteen, törsänneet pienen omaisuuden taksimatkaan päästäksemme takaisin automme luokse ja lähteneet yön selkään reissaamaan kohti kotia. Jos sateen ja unettomuuden lannistama toveri Krotti ei olisi ollut mukana pitämässä meistä molemmista huolta, olisinko ollut jääräpäisempi ja jatkanut kylmissäni eteenpäin rynttäämistä?

Vastapaistettu lämmin rieska nostattaa kyllä mielialaa, oli fiilis miten tautinen tahansa! Ihmettelen, miksen ole itse koskaan hoksannut, että retkikeittimellä voi kokkailla paljon muutakin kuin yllätyspataa.

No, onpahan tämän myötä ainakin sisäistetty taas muutama hyvin olennainen seikka.

Ensi kerralla viikoksi sateeseen lähtiessäni otan mukaan ainakin pari ylimääräistä lämmintä kerrastoa, jotta vaatteidenvaihtojatkumo märistä nihkeiden kautta kuiviin vaihettuisi paremmin, eikä öisin tarvitsisi hytistä ja keksiä erikoisratkaisuja. Hankin ehkä uudet kumisaappaat. Hengitän öisin maskin läpi tai pidän ohuen huivin sijaan vähintäänkin paksua pipoa naaman päällä. Kiinnitän entistä enemmän huomiota sateen pitämiseen kuoritakin ulkopuolella. Pakkaan kokonaisen kortisonikuurin mukaan.

Nyt voisi osuvasti kysyä: "Miten meni noin niinku omasta mielestä?" Vastaukseni olisi kaikesta huolimatta, että ihan hyvin, vaikka koko homma menikin lopulta päin prinkkalaa.

Lähtisin joka tapauksessa uudestaan vaikka heti. Ei kaduta, vaikka haastavasta sääennusteesta huolimatta menimme. Sitä kyllä kadun, etten puntaroinut riskejä ja varautunut niihin yhtään paremmin kotona ennen lähtöä. Harmittaa myös, että piti törsätä taksikyytiin, mutta sellaista sattuu. Oppimiskokemuksia olosuhteiden huomioimisesta ja omista fyysisistä rajoitteista tämä vaelluksenpätkä todellakin tarjosi.

Kauniiden tunnelmakuvien jälkeen pitää kyllä pläjäyttää retken todellisuus tiskiin näin postauksen päätteeksi. Siellä satoi noin 90 % ajasta. Välillä satoi vähemmän, välillä vähän enemmän. Nielujärvellä tuli ihan kaatamalla.

Tässäpä nämä ensimmäiset fiilikset reissusta. En ehkä postaa mitään perinteistä patikkakertomusta retkestämme vaihe vaiheelta, sillä etenimme suhteellisen lyhyen pätkän Hirvaan kierrosta, jonka reittiselostuksen voi lukea Luontoon.fi:stä, ja reissun vaikuttavimmat muistot tulikin jo mainittua tässä. Sen sijaan haluaisin vielä erikseen kirjoittaa ajatuksiani Salamajärvestä vaelluskohteena, sen luonnosta ja reissukokemuksestamme muuten sekä tietysti niistä vaellusruuista. Samalla pääsen jakamaan muutaman kuvan lisää.

Voisin listata #100hetkeäluonnossa-haasteeseen tältä reissulta viisi luontohetkeä, joten numerossa 91/100 mennään. Ollaankin jo ihan odottamattoman pitkällä.

Tässä vielä linkki seuraavaan vaelluspostaukseen.