Ajatuksia uudesta Tuntemattomasta sotilaasta

Kävin katsomassa Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan edellisviikolla. Pitihän se tietysti nähdä heti ensi-iltana, sillä itse kirja ja ensimmäinen elokuvasovitus ovat olleet minulle hyvin tunteita herättäviä (toinen leffatulkinta on vähän vieraampi), joten halusin päästä oitis kokemaan uusimman filmatisoinnin.

Lähdin liikkeelle vähän sillä fiiliksellä, että edessä on varmasti katastrofi. En ole nimittäin mikään suomalaisen nykyelokuvan suurin ihailija. Yleensä pystyn tuskin katsomaan uusia suomileffoja.

Niinpä yllätyin iloisesti, kun tämä olikin hyvä. Tosi hyvä. Itse asiassa aivan älyttömän hyvä.

(Tästä eteenpäin ei kannata lukea, jos ei halua tietää liikaa yksityiskohtia elokuvasta ennen kuin on itse nähnyt sen. Spoilereita juonen suhteen tämä sisältää vain, jos ei tiedä koko teoksesta mitään.)

Aivan ensin pitää puhua vähän Tuntemattoman sotilaan sanomasta.

Häiritsevän usein, kun vaahtoan siitä, miten vahvasti koen Tuntemattoman sotilaan, minut tulkitaan väärin. Jostain syystä moni näkee sen eräänlaisen militaristisen patrioottisuuden osoituksena ja sodan glorifiointina. Tällöin tietysti oletan, ettei keskustelukumppanini ole lukenut kyseistä kirjaa saati katsonut yhtäkään leffaa - tai jos hän onkin, on ne vilkaistu läpi kiinnittäen huomiota lähinnä vain päällisiin puitteisiin.

Onhan jokaisella toki oikeus omaan näkökulmaansa. En vain tiedä, miten kukaan, joka on oikeasti tutustunut teokseen ja sen tulkintoihin, voi nähdä siinä sotaa ihannoivia sävyjä. Tuntematon sotilashan on ennen muuta sodanvastainen, koko homman perinpohjaista älyttömyyttä, surullisuutta ja turhuutta korostava paatospuhe.

Uusi leffasovitus onnistui minusta vielä aiempia paremmin nostamaan esille tätä teemaa.

Reippaan marssimusiikin tahdissa eteenpäin vyöryvien sotajoukkojen sijaan näemme metsässä rämpiviä, eksyneen ja epätoivoisen näköisiä ihmisiä raahaamassa tappokalustoa, jota kukaan heistä ei oikeastaan edes haluaisi raahata. Näemme heidät tappamassa ja kuolemassa - mutta minkä vuoksi oikeastaan?

Näemme upseereita, jotka vaikuttavat olevan aivan yhtä eksyksissä, mutta joiden on pakko välittää sodanjohdon käskyjä alaspäin. Hyvää kuvaa sodan strategiasta ja sotakoneiston toiminnasta ei anneta, vaan tilannetta tarkkailaan rivisotilaan näkökulmasta ylöspäin, jolloin kaikki näyttäytyy erikoisen typeränä touhuna.

Neuvostoliiton sotilaatkaan eivät ole vain persoonattomia ja pelottavia vihollisia. Hekin ovat ihmisiä. Rokan vangitsema Baranov näyttää hämmentyneeltä ja säikähtäneeltä, kun suomalaiset alkavat laulaa ja tanssia korsussa saatuaan tietää, miten korkea-arvoinen upseeri tämä on. Kohtaus, jossa Lehto ampuu erästä vangittua neuvostosotilasta selkään, on myös otettu mukaan, mikä on mielestäni rohkea veto. Siinä suomalainen sotilas onkin julma ja paha, kun taas venäläinen on viaton uhri.

Tämä filmatisointi pohjautuu paitsi varsinaiseen Tuntematon sotilas -kirjaan, myös sen sensuroimattomaan alkuperäiseen versioon, Sotaromaaniin. Sen hengessä elokuva onkin vielä aiempiakin rehellisempi. Se ei turhaan kaunistele, eikä siloittele historiaa.

Välillä elokuvassa näytetään aitoa filmimateriaalia sodan ajalta. Hitlerin vierailu Mannerheimin syntymäpäivillä lukeutuu näihin. Olin yllättynyt, kun tämä historian yksityiskohta, jonka ympärillä tuntuu edelleen olevan vähän maton alle lakaisemisen ilmapiiriä, lätkäistiinkin yhtäkkiä tiskiin. Näemme myös pätkän propagandafilmiä, jossa hakaristiliput liehuvat. Onko satavuotias Suomi valmis myöntämään sodanaikaiset Saksa-kytköksensä?

Vaikka aiemmissakin elokuvasovituksissa miesten härskit puheet ja etenkin Rahikaisen naisseikkailut ovat olleet esillä, tässä mentiin Sotaromaanista ammentaen vielä astetta pidemmälle. Rahikainen, tuo muutenkin perin ällöttävä ihmisnuljaska, näytetään nyt rehellisesti lurjuksena, joka pyörittää Petroskoissa prostituutiorinkiä.

Elokuvan loppupuolella nähdään lyhyt väläys, jossa vetäytyvät sotilaat paarustavat eteenpäin hämärässä ja yksi kulkee nakkelemassa muiden suihin jotakin. Ehkä sokeripaloja tai jotain, ajattelin ensin, kun en tahtonut heti ymmärtää, että Tuntemattomassa sotilaassa voitaisiin todellakin näyttää "vitamiinipillereiden" jakelua. Kun leffan jälkeen juttelin ystäväni kanssa, olimme molemmat kuitenkin sitä mieltä, että kyllä, näimme ihan oikein, leffassa esitettiin todellakin huumausaineiden jakelua sotilaille. Tästä aiheesta ei edes Sotaromaanissa suoranaisesti mainita!

Sodanvastaisen sanoman ohella toinen keskeinen pointti Tuntemattomassa sotilaassa on mielestäni hyvin vahva tunteellisuus. 

Okei, eräällä tapaa sen voi nähdä sellaisena Suomi-äijä-tarinana, joille tyypillistä onkin miehisessä kärsimyksessä pyöriskely, mutta mielestäni se on syvällisempi. Se ei ole pelkkään äijäkärvistelyä ja -sankarointia. Oikeastaan kukaan ei ole siinä sankari, eikä kenenekään ankeutta kuvata vain ankeudessa pyörimisen vuoksi. Tunteita kuvataan laidasta laitaan, uskottavasti ja aidosti, eikä ainoastaan hahmojen pään sisällä, vaan myös ulkopuolella. Tuntemattomassa sotilaassa miehet itkevät ja välillä jopa puhuvat.

Se ei ole äijäily- eikä kovajätkätarina. Se on tarina ihmisistä, jotka on raahattu väkisin pois perheittensä luota tappamaan toisia ihmisiä, pelkäämään kuolemaa, katsomaan sitä läheltä, kärsimään nälästä, kylmästä ja epätoivosta - taistelemaan kotinsa puolesta vieraalla maalla kaukana kotoa.

Se ei kuvaa suomalaista sotilasta mitenkään erikoisen uljaana, ei epärealistisena sankarina, vaan ihmisenä, joka kamppailee selviytyäkseen epäinhimillisissä olosuhteissa.

Minusta uuden leffasovituksen vahvimpiin puoliin lukeutuukin se, miten tätä asiaa on työstetty. Kuva viipyilee pitkään henkilöiden kasvoilla, niiden ilmeissä ja ilmeettömyydessä. Kyyneliä ei säästellä. Kotirintamaakin näytetään - sotilaat käyvät lomilla vain joutuakseen pian taas lähtemään takaisin tappotantereelle.

On hienoa, miten paljon Rokan perhettä näytetään. Kirjassahan siitä vain puhutaan. Kotipuolessa käymisten kuvaaminen tuo ihan uutta kontrastia sisältöön, kun hiljaisten suvantovaiheiden jälkeen sodassa rymyäminen näyttäytyy taas entistä hirveämpänä. Vaikka pääasiassa keskitytäänkin itse Rokkaan, näytetään yllättävän paljon myös Lyytiä, joka yrittää pitää elämän kasassa, hoitaa lapset ja kaikki maatilan työt yksinään, mutta parkuu öisin. En ole vähään aikaan itkenyt niin paljon, kuin kohdassa, jossa kuvataan Kannaksen evakuointia.

Koskela käy kotipuolessa, muttei puhu mitään edes äidilleen. Lopussa näytetään kuinka äiti itkee menetettyään viimeisenkin poikansa. Ajatukset juoksevat Täällä pohjantähden alla -kirjoihin. Suru tuntuu käsinkosketeltavalta.

Kariluoto lähtee Helsingistä jättäen Sirkan odottamaan. Molemmat ovat aluksi naiveja, ylpeän isänmaallisia. Asemasodan lopulla Kariluodon ollessa lomalla he menevät naimisiin. Sirkka toivoo, että Jorma hakisi siirtoa Helsinkiin, mutta mies toistaa nyt tyhjyyttään kumisevia sankaripropagandan pätkiä tuijottaen tyhjää, ja Sirkka poistuu huoneesta. Tiedämme, ettei Jorma palaa rintamalle enää tehdäkseen mitään sankaritekoja tai uhratakseen henkeään kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Hän palaa sinne aseveljiensä vuoksi. Lopussa, kun Kariluotokin on kuollut, näemme Sirkan kulkevan yksin mustassa mekossa.

Nämä hetket tuovat elokuvaan sellaista sisältöä, jota itse kirjassakin oli melko vähän. Pidän kotirintaman kuvausten ottamista mukaan siis erittäin hyvänä valintana. Ei haittaa, vaikka sen kustannuksella muuta materiaali onkin sitten pitänyt jättää pois.

Tässä vaiheessa haluan kehua lisäksi vielä yhtä aivan erikoisen hienoa kohtausta elokuvan loppupuolelta. Juuri ennen aselevon alkua Neuvostoliiton armeija tykittää täyttä tulta, ja päähenkilömme kyyristelevät juoksuhaudassa. Yhdeltä menee hermot, hän alkaa huutaa, ettei enää kestä, ja yrittää lähteä pakoon. Muut kiskovat hänet alas haudan pohjalle ja estävät rimpuilemasta. Näemme, kuinka hätääntynyt mies itkee ja toinen silittää tämän päätä. Siinä tiivistyy jotain todella olennaista.

Erityisen maininnan ansaitsevat myös leffan äänet, lavastus ja maisemat. 

Ääniä käytetään taidokkaasti. Sen sijaan, että mässäiltäisiin räjähtäneiden ruumiiden kuvilla, keskitytään monesti vain eloonjääneiden kasvoihin ja selkäpiitä karmivaan kärpästen surinaan. Kuolevat ja haavoittuneet eivät enimmäkseen huuda äitiä ja jumalaa samalla tavalla kuin ensimmäisessä elokuvasovituksessa, jossa käsittääkseni suurimman osan näistä huutorooleista ääninäyttelikin yksi ja sama mies, vaan monesti vain korisevat ja itkevät vähäeleisemmin. Tällainen esitystapa on aivan eri tavalla vaikuttava.

Musiikkia on nykypäivän sotaleffoille tyypillisesti vähän, eikä se varasta huomiota. Taistelukohtauksissa äänimaisemaa hallitsevat tietysti tulituksen äänet - ja todella vaikuttavat sellaiset. Silloin, kun ympäristö on hiljaisempi, kuulemme lintujen, hyttysten ja kärpästen ääniä, pakkaslumen narsketta ja sateen ropinaa. Lintujen ääntelystä tietää vaikka silmät kiinni, mitä vuoden- ja vuorokaudenaikaa eletään.

Luontoa kuvataan muutenkin aivan ihastuttavan paljon. Muutkin kuin Kaarna tuntuvat havainnoivan sitä. Rokka paijaa pientä metsäjänistä (tosin sitä näyttelee kani), noukkii juoksuhaudasta yökkösen käsiensä väliin ja puhaltaa sen matkaan, pysähtyy kuuntelemaan rastaiden laulua. Koskela juttelee pyydystämälleen hiirelle rotalle ja kantaa sen elävänä ulos korsusta. Vanhalan sormelle laskeutuu sinisiipi. Kariluoto tuijottaa pörröistä perhostoukkaa suossa maatessaan. Sittiäinen kömpii hitaasti metsän pohjalla kuin symboloiden päähenkilöidemme tilanteen paskaisuutta.

Lavastus, puvustus ja varustus on uskottavaa, ja kuvauspaikat ovat aika hulppeita. Suuri budjetti puhuu. Joku minua pätevämpi historianharrastaja olisi bongannut varmasti ihan häiritsevän paljon virheitä, mutta minä tuskin kiinnitin niihin huomiota.

Kaikkiaan tämä filmatisointi on mielestäni uudenlainen, tuore ja hyvin tervetullut.

Monia niin sanottuja ikonisia Tuntematon sotilas -hetkiä on jätetty kokonaan pois. Esimerkiksi Lehdon, Määtän ja Rahikaisen rangaistuskohtaus puuttuu, samaten kaikki Mäkilän laihialaishetket ja monet muut kuuluisat kohtaukset puuttuvat tästä leffasta. 

Lienee hyvä päätös olla uudelleenfilmatisoimatta sellaisia kohtia, jotka ovat ensimmäisen leffatulkinnan kuuluisimpia, jotta välttyy sen kanssa "kilpailemiselta" ja saa enemmän tilaa uudelle näkemykselle. Tulkitsin myös, että tästä elokuvasta on tahallaan karsittu sekä huumoria että "sankarointia", jotta on saatu raivattua tilaa muille asioille.

Sen sijaan hahmoja ja kohtauksia, joita ensimmäisessä leffatulkinnassa ei esitetty, on nostettu valokeilaan. Arvostan muun muassa sitä, miten olennainen "raivostuttavan natsihenkisen upseerin rooli" on tässä leffassa vyörytetty Karjulalle, joka kirjassakin tuntuu olevan se kaikkein pahin tapaus, varsinainen mielipuoli. On hienoa, että kohta, jossa Karjula omavaltaisesti ampuu yhden omista sotilaista, on otettu mukaan. Vastaavasti Lammion osuus on jätetty pienemmälle, ja hänet esitetään vain eksyneenä nuorena miehenä, mikä on mielestäni myös hyvä tulkinta.

On tietenkin mainittava jotain myös hahmojen puheesta, sillä eläväinen murredialogi on todella olennainen osa Tuntematonta sotilasta. Kuinka siinä onnistuttiin nyt? No, paremmin kuin odotin. Nykyisessä suomileffassa näytellään kokemukseni mukaan tuskallisen huonosti murteita. Siihen verrattuna tämä oli positiivinen yllätys. Suurin osa näyttelijöistä suoriutui kelvollisesti. Eniten häiritsi ehkä kummallisen kevyesti ja hitaasti tulkittu Hietasen turku, mutta kyllä sitäkin kuunteli. 

Toisin kuin Hesarin arvostelussa kummallisesti väitettiin, uusi Tuntematon ei todellakaan ole aiempien elokuvasovitusten turha toisinto, eikä liioin kirjan sisällön suoraa referointia valkokankaalle. Se on aivan oma juttunsa ja todella hyvä sellainen. Vaikka Edvin Laineen tulkinnalla tulee varmasti aina olemaan paikka sydämessäni, saattaa tämä versio viedä sen aseman itsenäisyyspäivän illan elokuvana. Tämä leffa nyt vain näyttää ja kuulostaa paremmalta, on vähemmän hauska ja enemmän kamala ja vetää paljon nöyremmäksi.

Siinäpä kai tulivat selväksi päällimmäiset fiilikseni.

Hahmoista ja näyttelijöistä voisin tämän jatkoksi vaahdota vielä vaikka koko päivän. Saatan ehkä kirjoittaa aiheesta myöhemmin lisää.

Olin aikeissa julkaista tämän ajatusoksennukseni heti ensi-iltaa seuraavana päivänä vallinneessa valtaisassa tunteellisuuden puuskassani, mutta tekstin viimeistely ottikin aikansa, enkä meinannut millään keksiä kuvitusta. Lopulta poimin nämä viime tammikuussa Kurjenrahkassa ottamani suomalaishenkisen sinivalkoiset maisemakuvat ja laskin niiden värikylläisyyden tunnelmaan sopivan hillityksi.

Oletteko jo käyneet katsomassa Tuntemattoman sotilaan tai aiotteko ylipäätään mennä? Mitäs tuumitte siitä?