Kuusistossa muuttolintuja hyvästelemässä

Teijon-retkeämme seuraavana päivänä päätimme tehdä jotain vähän erilaista. Koska en selkeästikään ollut vielä patikointikunnossa, ajattelimme ottaa vähän rauhallisemmin, hengata lintutornilla ja istuskella iltanuotiolla. Suuntasimme siis iltapuolella päivää Kuusistoon. Sääennuste uhkaili sateella, mutta ajattelimme lähteä kokeilemaan onneamme. Toverit Pölle ja Mölysammakko tarttuivat mukaan. Kun saavuimme kohteeseen, sää oli vielä oikein kaunis, puolipilvinen ja kevyen tuulinen, mutta pilvet olivat kyllä synkän näköisiä.

Näkymä lintutornilta lahdelle.

Kuusistonlahden eteläisellä tornilla oli meitä ennen jo pari tyyppiä kaukoputkineen. Yleensä minusta on ihan mukavaa, kun torneilla on muitakin, mutta tällä kertaa kohtaaminen oli kyllä niin tyrmistyttävä, että täytyy vähän räntätä. Heti alkuun, kun kysäisin tyypeiltä, mitä on näkynyt, vanhempi ukkeli alkoi valittaa minulle siitä, ettei pitäisi kysellä vaan katsoa itse - ihan kuin hän olisi luullut meidän oikeasti tuoneen itsemme ja optiikkamme tornille ilman, että aikoisimme oikeastaan katsoa lintuja ollenkaan.

No, toinen kaveri lähti aika pian, mutta sitä huonokäytöksistä ukkelia jouduimmekin sitten sietämään miltei koko tornillaoloaikamme - ja sietämistä siinä todellakin riitti. Hänen mielestään kaikki meissä oli paheksuttavaa ja hän katsoi asiakseen paasata siitä meille. Tyypin asenne oli selkeästi "nykyajan nuoriso ei osaa mitään, suhtautuu kaikkeen väärin, ei tiedä mitään ja haluaa tahallaan aiheuttaa haittaa koko maailmalle" plus "naiset eivät voi tietää tai osata mitään" eli oikeastaan meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Niin sanottu keskustelu oli yksipuolista paheksuntaa ja pätemistä.

Ironisinta oli, kun ukkeli valitti, ettemme me nuoret bongarit - koska sellaisiksi hän meidät oletti bongausvitsiemme vuoksi - osaa ollenkaan nauttia luontokokemuksista, kun pilaamme ne vain laskemalla pinnoja. Siinä samalla hän itse kuitenkin hyvää vauhtia pilasi meidän luontokemustamme huonolla käytöksellään! Selkeästi hänen mielestään oli vain yksi oikea tapa kokea luonto, ja se oli hänen tapansa, eikä häntä kiinnostanut kuunnella toisten näkökulmia, koska hän oli jo päättänyt kaikkien muiden olevan joka tapauksessa eri mieltä ja siten väärässä.

Hiukan muhkeita pilviä.

Tämä oli taas niitä tilanteita, joiden päätteeksi ei voinut kuin ihmetellä, miksi oikeastaan jaksoi itse vaivautua pysymään asiallisella ja letkeällä linjalla, kun toisen käytöstavat ja huumorintaju olivat selvästi jääneet kelkasta joskus 50 vuotta sitten. Mahtaa moisen asenteen kanssa eläminen olla kurjaa, kun koko ajan vain täytyy paheksua kaikkea. Pystyyköhän siinä edes keskittymään nauttimaan niistä luontokokemuksista, kun pää on niin täynnä yleistä negatiivisuutta koko muuta maailmaa kohtaan?

No mutta nyt, kun ränttäämiset on räntätty, siirryttäköön itse asiaan. Paheksujasedän läsnäolosta huolimatta onnistuimme havaitsemaan vaikka mitä hienoa, ja hänen lähdettyään pystyimme viimein myös fiilistelemään kaunista iltaa ja viimeisiä hetkiä muuttolintujen tarkkailun parissa ilman, että kaikkea mitä sanomme tai teemme voidaan käyttää meitä vastaan. Kylläpä tunnelma muuttui seesteiseksi, kun ukkeli häipyi tornilta.

Kuusistonlahdella oli aivan hurjasti lepäileviä muuttajia. Töyhtöhyyppäparvi oli satapäinen ja piti ihanaa mekkalaa rantalietteillä. Pieni joukko kurkia kuljeskeli vastarannalla. Jokunen joutsen ja pari alliakin uiskenteli lahdella. Sähkölangoilla keikkui kottaraisia ja rastaita. Hanhiakin oli, mutta ne lepäilivät kauempana, oikeastaan Piikkiönlahden puolella jo, joten niistä ei oikein ottanut selvää meidän varustuksellamme.

Toveri Krotti, joka ei kaiken aikaa tuijottanut röörin läpi lahdelle päin, huomasi kaksi metsäkaurista, jotka kävelivät käytännössä katsoen suoraan tornin alle. Ne toki säikähtivät havaitessaan meidät ja lähtivät lipettiin, enkä ehtinyt saada niistä muuta kuvaa kuin pensaikkoon katoavan takapuolen, mutta kohtaaminen oli todella ilahduttava. Kauriit ovat niin hienoja eläimiä!

Maisemaa Kuusiston linnanraunioiden rannasta.

Liki parinsadan yksilön kurkiaura saapui lahden ylle ottamaan korkeutta pitkäksi aikaa ja lähti sitten matkalentoon etelään päin. Pian niiden mentyä nousivat lepäilemässä olleet kurjetkin siivilleen ja lähtivät samaan suuntaan. Niiden menoa oli haikeaa katsella. Muita matkaatekeviä parvia ei nähty, mutta varsinainen show alkoikin vasta hämärän tultua, kun olimme jo siirtyneet linnanraunioiden puolelle.

Kokkaillessamme nuotiopaikalla päivällistä aloimme kuulla hanhien kaakatusta. Riensin rantaviivaan katsomaan ja näin tummuvaa taivasta vasten pienen parven kirjohanhia lennossa. Pian parvia alkoi kuitenkin ilmestyä taivaalle lisää, muodostaen aina vain jatkuvia ketjuja horisonttiin. Ne menivät kuitenkin niin kaukana ja valo alkoi olla jo niin vähissä, ettei lajeista saati yksilömääristä päässyt enää kartalle. Ainoa, mitä lopulta havaitsimme, oli valtaisa kaakatus, joka tuntui yltyvän ja yltyvän. Niinpä emme edes yrittäneet tihrustella niiden suuntaan, vaan istuimme vain nuotion ääressä ja kuuntelimme.

Ilta pimeni nopeasti, ilma viileni, mutta onneksi nuotio lämmitti ja valaisi. Kokkailimme jälleen niitä käyttämättä jääneitä vaelluruokiamme pois homehtumasta. Tällä kertaa oli vuorossa pannupitsojen paistaminen retkikeittimellä. Taikina tehdään valmiiksi kotona kootusta jauhosekoituksesta ja vedestä ja levitetään leivinpaperilla peitetylle paistinpannulle. Kuivatut täytteet liotetaan ja asetellaan taikinan päälle. Pitsa paistetaan ensin kypsäksi pohjapuolelta, sitten se vielä käännetään leivinpapereiden avulla ympäri, paistetaan hetki lisää, ja sitten onkin valmista. Hyvin onnistui ja maistui mahtavalta!

Kun ruokailumme oli jo loppusuoralla, alkoi ripsiä sadetta. Yritimme kasata kamamme nopeasti ja palata vikkelästi autolle, mutta hiukan siinä ehti kyllä kastua, sillä sade voimistui nopeasti aikamoiseksi ryöpyksi. No, ainakaan ei tarvinut jäädä sammuttamaan nuotionrippeitä itse, kun sade hoiti sen puolestamme. Tämä muuttavien hanhien huutojen täyttämä ilta oli kyllä harvinaisen sykähdyttävä. Alkoi todella tuntua, että syksy on ohi ja talvi kolkuttelee ovella.

Lopuksi tunnelmallinen nuotiokuva.

Tämän postauksen myötä saan #100hetkeäluonnossa-blogihaasteen täyteen. Oikeastaan iltaan sisältyi määritelmällisesti kaksikin hetkeä, sillä hengasimme pidempään molemmissa paikoissa, mutta jäljellä on enää yksi numero, se viimeinen.

#100hetkeäluonnossa (100/100)