Salamajärven kansallispuisto lokakuisen minivaelluksen kohteena

Nyt ajattelin kirjoittaa vähän lisää sekalaisia ajatuksia lyhyeksi jääneestä vaelluksestamme Salamajärvellä. Ensimmäisessä reissupostauksessani kerroinkin jo päällimmäiset fiilikseni retkeltä, mutta lupailin palata asiaan. Tällä kertaa käyn läpi ajankohta- ja kohdevalintaa sekä Salamajärven ominaisuuksia vaelluksen kannalta.

Pyydyskosken kodalla sateisena aamuna.

Ajankohta

Kun päätimme raivata kalentereistamme tilaa viikon mittaiselle vaellukselle ja huomasimme, että ensimmäinen sopiva hetki tulisi vasta lokakuun alussa, tuntui ensin vähän pelottavalta alkaa suunnitella reissua Keski-Suomen korkeudelle siihen aikaan, sillä joinain vuosina talvi on jo hyvinkin kolkutellut ovella silloin. Öisin saattaisi siis olla majoittumisvarusteidemme kannalta vähän liikaa pakkasta. Pitkokset ja kivikot voisivat olla päivisinkin jäästä liukkaita.

Päätimme kuitenkin lyödä ajankohdan lukkoon ja toivoa parasta. No, tänä vuonna olosuhteiden ennustaminen vuodenajan perusteella on ollut harvinaisen epätäsmällistä. Siinä missä mennyt kesä jäi mieleen viileänä ja harmaana, vaikutti syksy puolestaan pitkälle lämpimältä ja poutaiselta. Samalla tavalla kuin toukokuussa tuntui vielä pitkälti huhtikuiselta ja kesäkuussa toukokuiselta, oli syyskuussa vielä melkoisen elokuista, ja varsinainen ydinsyksy tuntui lähtevän vauhtiin vasta lokakuun puolella.

Niinpä lokakuun alussa Salamajärvellä elettiin vielä oikein mukavasti ruska-aikaa, yölämpötila ei laskenut nollan alapuolelle ja kaikki sade tuli alas vetenä. Lyhyt aurinkoinen hetki herätti vielä muurahaiset vipeltämään, muutaman hyttysen lentoon ja yhden ampiaisenkin pörräilemään. Hyvä tuuri, ettenkö sanoisi. Olisi ollut mälsää jättää vaellus tekemättä vain siksi, että yöt olisivat ehtineet lokakuun alkuun mennessä käydä jo liian kylmiksi.

Aurinkoinen hetki Matkusjoen rannassa.

Kohdevalinta

Salamajärven kansallispuisto oli eräänlainen kompromissiratkaisu, kun totesimme, ettemme halua törsätä niukkoja vapaapäiviä matkustamiseen, joten emme voisi reissata Lappiin asti. Niinpä lähdimme hakemaan vaellukseen soveltuvaa, syrjäistä ja rauhallista kohdetta yhden ajopäivän etäisyydeltä Turusta. Salamajärvi näytti ehdottomasti parhaalta vaihtoehdolta.

Salamajärvellä pääsikin oikein mukavasti erämaavaelluksen tunnelmaan, vaikka itse kansallispuisto onkin Pohjois-Suomen erämaa-alueisiin verrattuna pikkuinen pläntti. Merkittävin ero Lapin-vaelluksiin nähden kehkeytyi maaston muodoista, sillä Keski-Suomen vedenjakaja-alueella on hyvin tasaista. Kävely oli leppoisaa, kun mäet olivat harvassa. Toisaalta näköalapaikkoja, joista olisi päässyt ihailemaan avarampaa maisemaa, ei tullut vastaan.

Avaria näköaloja tarjosivat lähinnä järvenrannat ja suoaukiot.

Tasamaalla etenemisen olisi voinut olettaa olevan myös nopeampaa, mutta yllättäen se olikin huomattavan hidasta. Metsäisillä osuuksilla polku kulki suurimmilta osin aikamoisessa kivikossa, jossa ei uskaltanut pitää kovaa vauhtia yllä, ettei sattuisi tapaturmia. Suo-osuuksilla puolestaan hiihdettiin puista pudonneiden lehtien muodostaman paksun, limaisen kerroksen peittämillä pitkospuilla varsinaista etanavauhtia.

Näin ollen vuorokauden valoisa aika ei riittänyt järin pitkiin etappeihin. Jos olisi herännyt jo aamuhämärällä ja hoitanut itsensä matkaan hurjan tehokkaasti, olisi ehkä saattanut ennättää patikoida 15 kilometriä ennen pimeän tuloa. Me emme toimineet näin, joten kymmenen kilometriä päivässä oli maksimi. Kesäkeleillä joku tasapainoltaan vakaampi retkeilijä huitaisisi Hirvaan kierroksen varmasti ihan muutamassa päivässä, jos nyt ei sattuisi olemaan erikoisen kiinnostunut luonnon havainnoimisesta.

Polkujen kivisyys oli keskimäärin tätä luokkaa.

Luonto

Salamajärven seudun luonto tarjosi oikein mukiinmenevät puitteet vaellukselle. Vaikka pohjoisessa olenkin usein päätynyt hyppimään laajoihinkin rakkakivikoihin, olivat Salamajärven kivikot niihinkin verrattuna hienoja. Samaten kansallispuiston suot vetivät vertoja Lapin laajoille suoalueille. Ruska oli myös kerrassaan kaunista, ja etenkin Ison Koirakankaan vanhassa metsässä hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa. Ikihonkien valtava koko ja lukumäärä oli jotain aivan uskomatonta. Mättäät olivat punaisenaan puolukoita.

Itse kansallispuiston sisällä risteilee polkuja ja pitkosreittejä vain suhteellisen vähän, eikä varsinaisten reittien ulkopuolella näytä ainakaan kartan perusteella olevan kovin mielekästä pahemmin seikkailla, sillä maasto on pitkälti vaikeakulkuista suota ja kivikkoa. Pidempää vaellusta varten on siis poistuttava suojelualueen ulkopuolelle. Valitsimme vaelluksemme rungoksi Hirvaan kierroksen, sillä reitin varrella on sopivin välimatkoin oikein houkuttelevan oloisia leiripaikkoja.

Isompi kivikko, jonka yli piti myös taiteilla.

Suuri osa kansallispuiston ulkopuolella sijaitsevista laavuista ja autiotuvista kierroksen varrella on rakennettu pienempien suojelualueiden tuntumaan, mikä lupailee, ettei retkeilijän tarvitse leiripaikallaan katsella pelkkää avohakkuuta tai turpeenottoon valjastettua suota. Ehdimme patikoida suojelemattomalla alueella kansallispuiston koillisnurkalta vain Nielujärven kylkeen saakka, joten en osaa kertoa paljoakaan siitä, minkälaisia maastoja matkan varrelle osuu, mutta ainakaan sillä etapilla ei tullut vastaan mitään kovin ankeaa.

Ojitetut suot kasvoivat nuorta, istutettua metsää, joka oli ihan helppoa kuljettavaa, mutta suo-ojien yli oli vain harvoissa tapauksissa rakennettu pitkoksia. Useimmiten sillan virkaa toimitti kasa ojan päälle kaadettuja kapeita puita, jolloin huonotasapainoisena kumisaapastelijana päädyin kahlaamaan. Harvoin ojan pohjalla oli kuitenkaan edes vettä, yleensä vain turpeensekaista kuravelliä (joka muuten vaikutti huvittavissa määrin ulosteelta, haha), ja kaikki vetisemmät tapaukset olivat sen verran kapeita, että pystyin loikkaamaan yli.

Jonkin matkaa käveltiin myös pienen peltoaukion reunaa, mikä oli toveri Krotin mielestä tylsää, mutta minä oikeastaan tykkäsin siitä, sillä loputtoman tuntuisen pitkospuilla taiteilun jälkeen pellonreunassa pääsi viimein harppomaan eteenpäin oikein reippaasti - selkä sai taas liikkua rennosti ja epämukavan tasapainoilun aiheuttamat kiputilat helpottivat.

Kansallispuiston ulkopuolella sijaitseva Nielujärven laavu.

Tauko- ja leiriytymispaikat

Kulkumme varrelle osuneet taukopaikat olivat oikein miellyttäviä. Ehdimme käydä vain Koirasalmen ja Pyydyskosken kotalaavuilla, Talviahon tulentekopaikalla ja Nielujärven laavulla, mutta nämä kaikki sijatsivat tosi kivoilla paikoilla, olivat siistejä ja hyvin käyttäkelpoisia. Pyydyskoski, Koirasalmi ja Talviaho ovat kansallispuiston sisällä, mutta Nielujärvi on suojelemattomalla alueella, eikä laavu ole Metsähallituksen ylläpitämä.

Pyydyskosken kota tarjosi ihan mukavat puitteet yöpymiseen. Koirajoki virtaa lähellä, ja sieltä sai hyvin täydennettyä vesivarastoja. Vaikka vesi oli epäilyttävän keltaista, se maistui oikeasti ihan hävyttömän hyvältä! Huussi löytyi kivasti puuliiterin yhteydessä, ja koska pimeällä yksin huussiin meneminen on tunnetusti ikävää, arvostimme kovasti pientä eteistä, jossa toinen saattoi aina vuorollaan odottaa sateen suojassa toisen käyttäessä huussia.

Koirajoen vesi oli tasan näin epäilyttävän väristä.

Koirasalmen kota puolestaan sijaitsee luontokeskuksen ja parkkipaikan tuntumassa leirintäalueella, jolla majoittuminen on maksullista, joten varmaankin myös kotaan yöksi jääminen olisi. Paikka on vähän mälsä - kota sijaitsee ihan tien ja parkkipaikan tuntumassa satunnaisia mäntyjä kasvavalla sorakentällä - mutta järvimaisema on kaunis. Polttopuuvarasto oli ilahduttavan täyteen lastattu ja huussi ihan käyttökelpoinen, joskin aika hajuinen.

Salamajärvellä kodat eivät tosiaan ole kokonaisia kotia, vaan yhdeltä seinältä avoimia kotalaavuja, joten tuulensuojaa ne tarjoavat vain osittain, mutta toisaalta niissä nukkuessa tuntee enemmän olevansa ulkona. Kotalaavujen rakenteessa näytti tosin olevan pieni ongelma savun poistumisen kanssa - avoimelta seinältä sisään puhaltava tuuli ohjasi savun kodan takaseinustalle, eikä se noussutkaan ulos katossa olevasta reiästä. Tuulen suunnasta ja voimakkuudesta riippuu, onko tulenteko mielekästä.

Kotalaavussa yöpyessä näki kivasti taivaan kodan katossa olevasta savunpoistoaukosta.

Talviahon tulipaikalla oli mukavaa pitää lounastaukoa, kun polttopuukatokseen mahtui juuri sopivasti istumaan suojaan kaatosateelta. Aivan vieressä solisee Koirajoen kaunis virtapaikka, jonka alapuolella on kiva suvanto, kesäisin varmasti mukava pulahduspaikka. Ympäröivä metsä on vanhaa ja puut aivan valtavia. Vähemmän sateisella säällä ja ehkäpä ennemminkin ilta-aikaan siellä olisi varmasti todella mahtavaa istuskella nuotion ääressä.

Suosikkini kaikista oli Nielujärven laavu, joka oli ihanan siisti ja jotenkin kotoisa. Suoraan laavulta näkyi Matkusjoelle, ja vaikka laavun takana alkava metsä olikin hiukan risukkoiseksi harvennettua, se ei suuremmin haitannut, kun jokimaisema oli niin kaunis. Joen yli pääsee todella vaikuttavaa ja vähän pelottavaakin riippusiltarakennelmaa pitkin. Huussi oli hyvin toteutettu ja siedettävän siisti. Puuvajasta löytyi niin mainio saha, että sahailin halkoja ihan hulluna pelkästä sahaamisen riemusta.

Saha, johon rakastuin.

Salamajärvi osoittautui kaikkiaan oikein osuvaksi kohdevalinnaksi. Suosittelen! Itsekin palaan niihin maisemiin varmasti vielä joskus takaisin ja miksipä en vaikka samojen vaellussuunnitelmien kanssa, jos aikaikkuna ei mahdollista pohjoiseen asti reissaamista. Olen iloinen, että tulimme tutustuneeksi kohteeseen.

Tässä vielä linkki takaisin edelliseen vaelluspostaukseeni.