Reunalla - koskikaran tanssia ja kevään pilkahduksia

Miten mukavalta tuntuukaan päästä monen päivän kotona lojumisen jälkeen taas jaloilleen ja ulos! Vallankin kun olin niin uppoutunut potemaan flunssaani tai mitä lie, etten jotenkin ollenkaan tajunnut säätilan aivan täysin muuttuneen sillä välin. Niinpä eilen, kun yskästä huolimatta päätin lähteä kohti yliopistoa, sain yllättyä, miten keväiseltä ulkona tuntui.

No, olihan pakkasta edelleen viitisen astetta, mutta purevan kylmä talvi-ilma oli väistynyt. Huomasin myös auringonpaisteen sulattaneen paikoin jo lumet tienpientareilta. Talvi vain haihtuu ilmaan auringon myötä, vaikka pakkaset jatkuvatkin.

Pajuissakin alkaa jo olla kissoja!

Myöhemmin iltapäivällä, kun matkasin Krotin kanssa kotiin päin, keksimme poiketa Halistenkoskelle. Pitkän ja kovan pakkasjakson ansiosta koski on nyt miltei rannalta rannalle jäässä. Toki virta kohisee yhä jääkuoren alla, eikä padon alapuolisille jäille ole menemistä. Kivikkoa ja saarekkeita pitkin pääsee kuitenkin näin jääkelillä paikkoihin, jotka tavallisesti ovat kulkijan tavoittamattomissa kosken kuohujen alla. Pääsee lähelle koskikaran maailmaa.

Halistenkoski patoineen. Nämä kuvat ovat toveri Krotin kännykältä. Minulla ei ollut kännykkää eikä kameraa mukana.

Kalaportaissa oli hienoja jääkerrostumia.

Vedenkorkeus näkyy vaihdelleen aika paljon pakkasjakson aikana.

Halistenkoskelle saapuu miltei poikkeuksetta koskikaroja talven viettoon, kunhan vain seudun pienemmät virtapaikat jäätyvät ensin umpeen. Lapsuudessani ajattelin koskikaran lukeutuvan niihin ihmeellisiin lintuihin, joita näkee vain Avarassa luonnossa, enkä ikinä uskonut kohtaavani sellaista livenä. Jos vain olisin jo silloin saanut tietää, että Turussa tällä tavalla ihan suoraan kaupunkialueella pääsee helposti tarkkailemaan karojen elämää!

Tällä kertaa yksi koskikara dippaili ravinnonhaussa pienellä sulapaikalla heti padon alapuolella. Minulla ei ollut kiikareita mukana, sillä alun perin en ollut aikeissa käydä tänään muualla kuin vain yliopistolla kuittaamassa läsnäolopakollisen tunnin, mutta lintua pystyi onneksi tarkkailemaan ihan mukavasti ilmankin optiikkaa. Siellä se puuhaili touhuissaan, tanssi jään reunalla.

Tässä kuvassa näkyy koskikara. Se vain on noin parinkymmenen pikselin korkuinen reppana.

Koskikara on kyllä sellainen luonnon ihme, jota ei ihan heti väsy ihmettelemään. Pikkuinen lintu, joka hakee läpi talven ravintonsa hyisten virtojen pohjista ja pystyy sekä pysymään paikoillaan koskessa että etenemään veden alla vastavirtaan. Ihan tolkuton otus! Ihailtava (muttei ainakaan minun näkökulmastani kovin samastuttava).

Virtaavan veden ja pakkasilman aikaansaamat taideteokset ovat tietysti toinen samanlainen ihme. Jäätynyt koski näyttää aivan häkellyttävältä jääpuikkoseinämineen ja koukeroisine muotoineen. Miten kuohut voivat jäätyä niin, että jääkerros näyttää lopulta kutakuinkin täsmälleen saman muotoiselta kuin veden pyörteet niiden vielä virratessa?

Kurkistus jään reunan alle.

Minä pelkään, suorastaan kammoan isoja, jyllääviä vesimassoja, erityisesti koskia, mutta jäätyessään ne menettävät osan pelottavuudestaan. Eivät ne toki kokonaan lakkaa olemasta kammottavia, sillä useimmiten vesi jatkaa hurjaa virtaustaan jään alla, mutta kosken lähettyvillä oleskelu ei tunnu enää epämukavalta, kun jää kahlitsee kuohut alleen. Jään läpi kuultuna kosken kohinakaan ei kuulosta niin pahalta, vaan oikeastaan aika hauskalta. Tulva-aikana en tykkää edes kulkea Halistenkosken sillan yli, mutta näin jääkelillä voin vaikka seistä suoraan padon alla sijaitsevalla saarekkeella huoletta.

Veden pyörteilyä ja kuplien kulkua jään alla voisi katsella tuntikausia.

Päivästä oli muutenkin kehkeytynyt jo mitä mainioin, mutta sen kruunasi vielä mustarastaan laulu. Kun avasin ikkunan illalla juuri auringonlaskun jälkeen, kuulin ensimmäistä kertaa tänä keväänä, miten mustarastas alkoi viritellä iltakonserttiaan. Kevään reunalla ollaan.

Kaunis on maailma.