Uusia huonekasveja ja kasvuyllätyksiä

Kun puutarhakausi tosissaan starttaa, en jostain syystä enää pahemmin kuvaa huonekasveja saati höpöttele niistä täällä. Kaipa parvekkeen ja pihan intensiivinen kasvu vain varastaa huomion kotiviidakolta, joka sentään viheriöi ympäri vuoden. Vähän hassua tietysti, sillä kesällä kukoistavat toki huonekasvitkin siinä missä kaikki muukin ja niistä olisi paljon kerrottavaa. Korjataanpa tilanne.

Aloitetaan vaikka viimeaikaisista hankinnoista. Kevään mittaan meille on kotiutunut apostolinmiekka (Neomarica northiana) sekä uusi anopinhammas (Sansevieria trifasciata) ja salvadorintillandsia (Tillandsia xerographica). Lisäksi sain synttärilahjaksi mamilta ison hienon mehiruusukkeen, joka lienee lajiaan kuultomehiruusuke (Echeveria agavoides).

Apostolinmiekka ikkunalaudalla aiemmin keväällä. Vieressä satunnainen pieni pullojukka. Meillä on niitä tosi paljon ja yritämme lahjoittaa niitä eteenpäin. Lahjoitettavat siirrämme tuollaisiin pikkupurkkeihin ennen luovutusta.

Apostolinmiekka istutettiin pistokkaasta ja anopinhammas jakotaimesta, jotka toveri Krotti sai työpaikaltaan suuren viherkasvienmylläyspäivän yhteydessä. Molemmat näyttävät juurtuneen ja asettuneen hyvin. Tosin juuri nyt anopinhammas on alkanut nuuppua kummallisesti. En kai ole onnistunut näännyttämään sitä kuivuuteen? Se olisikin jo melkoinen saavutus! Mehiruusukkeen minä kyllä meinasin näännyttää kuivuuteen heti sen saatuani, kun en jotenkin tajunnut kastella sitä. Onneksi se näyttää toipuvan takaiskusta.

Siirsin anopinhampaan ikkunalle, josko se vaikka ilahtuisi siitä. Oikealla on pitsi-itulehti, joka on taas innostunut ituilemaan eli tuottamaan niin sanottuja laskuvarjojääkäreitä. Vasemmalla käärmekaktus.

Anopinhampaan mukana tuli myös kiva ruukku.

Sain mehiruusukkeen ihanassa pyöreässä lasimaljakossa. Aion vielä istuttaa sen suoraan lasipallon pohjalle.

Uutta salvadorintillandsiaa en oikeastaan ajatellut ollenkaan hankkia sen syksyllä eeppisesti mädäntyneen blogiyhteistyötillandsiani tilalle, mutta sitten Kukkapalvelu Iirikseltä löytyi ihan mukavan kokoinen yksilö alle kympillä. Minä tietysti sorruin. Nyt olen tehnyt kaikkeni, että tämä uusi xerographica pysyisi hengissä. Pidän sitä ripustettuna auringonpuoleisen ikkunan edessä, että se varmasti saa riittävästi valoa ja kuivuu kasteluiden jälkeen perusteellisesti. En kuitenkaan ole vielä turhan optimistinen. Edellinenkin näytti aluksi menestyvän, kunnes yllätysmätäneminen ilmeni.

Ikkunan edessä roikkuvaa kasvia on tosi vaikeaa kuvata - paitsi jos on valkoinen pimennysverho! Kun tajusin vetää rullakaihtimen alas, sain viimein järkevän kuvan uudesta salvadorintillandsiasta naruviritelmineen.

Muissa kasvikuulumisissa erityisen mainitsemisen arvoista on vanhimpien perhoskämmeköittemme yllättävä kasvuinnostus. Pieni vaaleanpunakukkainen alkoi jossain vaiheessa kevättalvea puskea lehtiruusukkeen tyvestä esiin jotakin, jota veikkasimme ensin kukkavarreksi, mutta joka sittemmin osoittautui olevan keiki. Pikkuperhokas on siis päättänyt ryhtyä kloonaamaan itseään. Vähänkö hienoa!

Vanha iso yksilö puolestaan kasvattaa ehkä kukkavartta. Aluksi se näytti juurelta, mutta nyt se on venynyt jo usean sentin suoraan ylöspäin, joten varsi siitä lienee tulossa. Vähänkö hienoa! Yksikään orkideoistamme ei ole aiemmin kukkinut. Suurimmalla osalla niistä ei ole edes kukkavarsia enää, enkä jotenkin osannut yhtään odottaa, että se kaikkein raihnaisimpana hankittu alkaisi kasvattaa uutta vartta.

Keikistelyä! (Huomannette, etten ole sellainen bloggaaja, joka pyyhkii pölyt lehdiltä ennen kuin kuvaa.)

Tässä puolestaan oletettu kukkavarren alku. Eiks toi ny silt näyttäs? (En putsaa pisaranjälkiäkään kuvia varten.)

Jännää on myös seurata, miten joulutähdelle käy. Kun joulun jälkeen huomasin sen olevan yhä elossa, päätin ryhtyä huolehtimaan siitä ja katsoa, miten pitkälle se pärjää. Tähän mennessä se on pudottanut miltei kaikki alkuperäiset lehtensä, mutta varren tyvestä kasvava uusi verso näyttää kutakuinkin elinvoimaiselta. Olisi aivan uskomattoman hienoa, jos se selviäisi seuraavaan jouluun ja alkaisi kukkia. En kyllä ole koskaan ennen edes yrittänyt moista.

Onko joku siellä ruudun toisella puolella saanut joulutähden kukkimaan uudelleen?

Joulutähti kesällä voi olla tosi rujo. Turha edes yrittää ottaa nättejä kuvia.

Nyt kun päivät ovat tosi kuumia, kasveja pitää kastella huomattavasti useammin kuin olen talven aikana tottunut. Etenkin uppokasteltavien kanssa tunnen koko ajan olevani vähän liian laiska, samoin tasaista kosteutta kaipaavien. Ainakaan vielä mikään kasvi ei sentään näytä pahemmin pahastuneen tästä, ja enköhän ala itsekin pian taas tottua tällaiseen aktiivisempaan kasvienhoitorutiiniin.

On aina mukavaa nähdä, kuinka huonekasvit nauttivat kesästä, varsinkin valon määrästä. Talven kalpeus ja nuutuneisuus on mennyttä aikaa.

Tornien taistoa avosuon laidalla

Muutamaa viikkoa sitten, kun elettiin toukokuun ensimmäistä perjantaita ja oli vasta ihan kevät, suuntasimme pienellä porukalla Kurjenrahkaan majoittumis- ja linturetkikamppeet mukanamme. Tulevana aamuna edessä oli suuri lintutornikisa Tornien taisto, johon osallistuimme jälleen samana joukkueena kuin viime keväänäkin, mutta tällä kertaa lähestyimme asiaa ihan uudella tavalla.

Perinteikäs "Satakunnan klassikkoretki" päätettiin jättää nyt toteuttamatta, emmekä liioin valinneet tornia minkään rehevän lintuveden ääreltä, vaan kohteemme oli näin turkulaisittain kotoisa ja helposti tavoitettava Kurjenrahka ja taistotornimme karun avosuon laidalla.

Aika erilainen taistomiljöö kuin aiempina keväinä.

Ilta oli leppeä - kevään ensimmäisiä oikeasti lämpimiä iltoja - mutta pilvisen harmaa. Jätimme autot ja kantamukset Vajosuon parkkipaikalle ja lähdimme ensin iltalenkille kiertämään parin kilometrin rengasreitin ja tsekkaamaan paikat ennen kuin hakisimmet tavarat ja leiriytyisimme. Lohjan ja Helsingin vahvistuksillemme kohde oli uusi, mutta itse olen käynyt Vajosuolla ennenkin niin ekologian kenttäkursseilla kuin omatoimiretkilläkin. Viime vuonna vietin pääsiäisviikonloppuna yhden varhaisaamun Vajosuon tornilla teerien soidinta tarkkaillen.

Metsässä lauloivat punarinnat ja rastaat. Suolta raikuivat kurkien ja laulujoutsenten huudot. Kevään ensimmäiset käet kukkuivat. Yhtäkkiä punarintojen konsertin läpi korviini kiiri muusta äänimaisemasta poikkeva, hyvin tutun kuuloinen vihellys. Pysähdyin ja vinkkasin lähellä kulkenutta toveri Krottiakin stoppaamaan hetkeksi, ja kun askelten rapina ja vaatteiden kahina ei haitannut kuuntelua, ääni erottui selkeästi.

Pyy se siellä vihelteli. Kun vähän matkaa edellämme kävelleet kaverit pysähtyivät katsomaan metsän yllä kiertelevää lehtokurppaa, otimme heidät kiinni, ja jäimme yhdessä kuuntelemaan pyytä. Toiselta puolelta polkua kuului vastailua sen vihellyksiin - pyitä olikin kaksi.

Vajosuon pikkulenkkiin sisältyy hiukan pitkoksiakin, vaikka pääosin kuljetaan metsässä.

Kun runkoja peittää sammal, metsä on yltympäriinsä vihreä, vaikka puut ovat vielä lehdettömiä.

Vallan ilahduttavan pyyhavainnon jälkeen palasimme autoille noutamaan majoitusvarusteet ja siirryimme oikotietä nuotiopaikalle, jonka ympäristöön pystytimme teltat. Söimme vielä iltapalaa tulen ääressä. Itse pääsin telttaan asti puolenyön tietämillä ja nukuin sikeästi vain muutaman tunnin. Jossain vaiheessa aamuyötä jouduin heräämään huussiin, mutta tulipahan kuultua samalla sammakoiden kurnuttelua.

Tornien taisto alkaa viideltä, joten heräilin neljän tietämillä aamunhämärään metsään, jossa soi teerien kuulas soidinpulina ja laulurastaan viheltely. Suoriuduin aamutoimista niin tehokkaasti kuin vain suinkin pystyin, vaikka ajoittain kipuileva polveni oli alkanut taas vihoitella. Toveri Krotti nousi samoihin aikoihin, joten pääsimme purkamaan telttamme heti ja läksimään tornille yhtä matkaa. Saavutimme tornin vain hetkeä ennen taiston alkua. Pian joukkuetoveritkin valuivat paikalle.

Vajosuo kello viideltä.

Joka kerta Tornien taiston alussa tuntuu siltä, että paikalla olisi pitänyt olla jo ainakin puolta tuntia aikaisemmin, että ehtisi rauhassa asettua, fiilistellä alkavaa aamua ja tehdä vähän taustatyötä kisaa varten kiikaroimalla maisemaa läpi ja kuuntelemalla ääniä niin, että tietää heti taiston alettua, mitä etsiä ja mistä. Nytkin periaatteessa yritin olla tornilla jo puoli viideltä, mutta ei ihan onnistunut. No, joka tapauksessa taiston aikana tehtiin koko joukko mukavia havaintoja ja päivä oli oikein hauska.

Teeret tietysti varastivat suurimman huomion näyttävällä soitimellaan, mutta runsaslukuisina esiintyneet kapustarinnatkin olivat tosi mukavia. Ne esittivät myös mielenkiintoista soidinlentoa. Odottelimme koko aamun, että suokukkoja ilmestyisi paikalle, ja niin niitä sitten pudottautuikin taivaalta puoli yhdeksän aikaan pieni parvi aika lähelle tornia kuljeskelemaan ja soidintelemaan. Suokukot soidinaikaan ovat joka kerta mainio ilmestys.

Teerikukko esiintyy. (Scoupattu vanhan kämäisen putken läpi hämärässä, mutta olennaisen näkee.)

Myös petolintujen osalta olimme odottavaisia. Lämmin päivä ja avoin maasto lupailevat usein hyviä havaintoja. Kurjenrahkassa pesii jopa maakotkia, joita nähdään välillä Vajosuollakin. Kuitenkin tämän taistopäivän - uskokaa tai älkää - ainoa petolintuhavainto oli kalasääski. Sen puuhia onneksi saatin sitten tarkkaillakin pitkään, vaikka taiston pinnalistan pituuden kannalta olisi tietysti ollut kivaa nähdä muitakin petolajeja.

En olisi uskonut meidän havaitsevan välttämättä yhtään sorsia, mutta pienelle suolampareelle laskeutuikin kaksi tavia, ja myös ohilentäviä sinisorsia nähtiin. Hanhimuuttoa oli hiukan, mutta parvet menivät korkealta ja kovaa hurjassa vastavalossa, joten lajinmääritys jäi pitkälti puutteelliseksi. Pieni parvi kanadanhania oli suolla paikallisina. Niiden hassua vaakkumista kuultiin jo aamuvarhaisella, mutta näköhavainto saatiin vasta myöhemmin. Joutsenia oli tietysti, samoin kurkia, jotka aina pesivät täällä.

Taistotanner auringon noustua.

Kun aamun pari intensiivisintä tuntia oli takana, ehti viimein pysähtyä syömään kunnollisen toisen aamiaisen.

Taistopäivän aikana tuli tehtyä koko joukko kevään ensihavaintoja, myös muutamasta selkeästä kesälajista. Heti aamusella lauloi pajulintu. Käet kukkuivat aivan valtoimenaan joka suunnalla, ja näimme myös yhden aika läheltä. En ollut muistaakseni havainnut kuovia saati pikkukuoviakaan aiemmin tänä vuonna.

Puolenpäivän aikaan suon ylle ilmaantui kiertelemään yksinäinen haarapääsky, selkeä kesän merkki. Myös pikkulepinkäisen saapuminen kertoi, että nyt todellakin ollaan kesän kynnyksellä - ja niinhän sitä oltiinkin, sillä paria päivää myöhemmin luonto suorastaan räjähti vihreäksi ja päivälämpötilat harppasivat pariinkymppiin.

Optiikkaa asemissa.

Jälleen kerran vietimme Tornien taistoa lämpimässä ja aurinkoisessa säässä. Heti auringonnousun aikaan tiesi, että päivästä on tulossa lämmin, vaikka kello kuuden tietämillä olikin hetken sen verran viileää, ettei tornissa tarjennut kyhjöttää ilman pipoja ja hanskoja. Pilvet väistyivät ja lämpötila nousi nopeasti auringon mukana. Tällaiseenhan voisi miltei tottua.

Leppoisaa staijausta. Erityisen leppoisa on toi keskeltä päätä sojottava havun oksa. (Kameran takana toveri Krotti.)

Taistokokemus karun suon laidalla oli hyvin erilainen kuin perinteiset lintuvesikokemukset. Lajeja havaittiin lopulta 41, mikä oli jopa yhden lajin verran yli tavoitteen. Emme siis tavoitelleet suuria tällaisella paikalla. Aiempien taistokertojeni 70-80 pinnan tuloksiin verrattuna - taiston voittajien yli 110 pinnasta puhumattakaan - lukema oli huomattavan pieni. Monet havainnot olivat kuitenkin ihan mielettömän hienoja.

Teerisoidin jäi tietysti päällimmäisenä mieleen, etenkin kun en ollut koko keväänä ennen tätä päässyt tarkkailemaan teeriä. Päivän aikana tuli myös aika tasaisesti uusia havaintoja, kun taas lintuvesien äärelllä käy usein niin, että aamun parin aktiivisen tunnin jälkeen sorsat painuvat nukkumaan, eikä mitään järin kiinnostavaa välttämättä enää tapahdu koko loppu kisan aikana.

Totta kai tälläkin kertaa taistopinnoista jäi puuttumaan lajeja, jotka sitten havaittiin heti kisa-ajan umpeuduttua. Kun palasimme autoille metsässä lauloivat punarinta ja tiltaltti, jotka eivät olleet esiintyneet taiston aikana.

Metsää tornin juurella.

Koko retki oli oikein onnistunut. Väsymys oli tietysti aika valtaisa, ja siinä tornissa seisoskellessa, kun aamupäivän aurinko lämmmitti mukavasti ja väreily alkoi haitata kaukoputkihommia, houkutus kellahtaa aamupäivätorkuille tornin lattialle oli kyllä suuri. Nukahtamista estivät onneksi aika tehokkaasti kekomuurahaiset, jotka aktivoituivat päivän mittaan ja alkoivat kiipeillä ylös torniin. Ei niitä ollut kuhinaksi asti, mutta sen verran, ettei enää tehnytkään mieli kellahtaa.

Iltapäivällä kotiin palattuamme menimmekin sitten aika pian nukkumaan. Jos en olisi aina ollut yhtä väsyksissä tällaisten retkien jälkeen, arvelisin varmaan olevani tulossa vanhaksi. Niinhän se kuitenkin taisi mennä, että 27-vuotiaana alkaa rappeutuminen, hehheh!

Osallistuiko joku teistä lukijoista Tornien taistoon tai kävi vierailemassa jollain tornilla?

Kevään ikävät lieveilmiöt

Rakastan kevättä - mutta en sen tiettyjä lieveilmiöitä. En puhu tässä nyt kevätauringon lämmön houkuttelemina talvipesistään esiin ryömivistä puistopultsareista, enkä liioin leppeän vuodenajan saapumisesta riehaantuneina kesämekoissaan huhtikuun lopussa lumisateeseen sammuilevista opiskelijoista. Ajattelin meinaan purkaa taas tuntojani allergia-asioiden suhteen.

Keväällä on vaikea hengittää. Tähän yhtyy varmasti moni. Vähän säistä ja keleistä riippuen se muistuttaa lähestymisestään jo varhain kevättalvella. Ensimmäiset lepän ja pähkinän siitepölyn kaukokulkeumat saattavat tulla etelätuulien mukana Suomeen samoihin aikoihin, kun katupöly narskuu hampaissa ja saa kulkijan haukkomaan henkeään jo muutenkin.

En tiennyt paljoakaan katupölykauden todellisuudesta ennen kuin muutin kaupunkiin. Maalla ongelma ei ollut niin räikeä. Kun vietin ensimmäistä kevättäni turkulaisena, olin suorastaan pöyristynyt - ikkunaa ei voinut pahemmin pitää auki päivisin, sillä muuten koko kämppä peittyi hetkessä harmaaseen haisevaan pölyyn, ja ulkona poutasäällä kulkeminen oli hengittämisteknisesti painajaismaista. Nykyään varaudun kevään pölykauteen liikkumalla aina vähintäänkin jokin ohut kaulahuivi mukanani, jotta voin tarvittaessa hengittää kankaan läpi. Se auttaa ainakin hiukan. Oikea hengityssuojain on toki vielä parempi ratkaisu. Onneksi varhaiskevään korkeapaineet eivät myöskään useimmiten pysyttele aloillaan kauaa, ja ennemmin tai myöhemmin saadaan ihania, helpottavia kevätsateita, jotka pesevät pois menneen talven pölyt.

Pian katupölyjen jälkeen siitepölyt valtaavat tosissaan ilmatilan. En oikeastaan tiedä, mille siitepölyille olen eniten allerginen, koska olen tukkoinen oikeastaan koko kevään ja pitkälti kesänkin, mutta koivu taitaa olla se pahin. Toukokuussa olen yleensä kaikkein eniten tukkoinen.

Onneksi sateet helpottavat tälläkin saralla. Viime viikon ukkoskuuron jälkeen ilma oli hetken aikaa täydellisen raikasta ja helposti hengitettävää. Toukokuussa vain sataa yleisesti ottaen melko vähän, mutta siitepölyn määrä ilmassa vaihtelee kuitenkin myös muiden sääolosuhteiden ja vuorokauden ajan mukaan. Pahimpaan koivun kukinta-aikaan viisas allergikko-astmaatikko ajoittaa ulkoreippailunsa iltaan ja välttelee parhaansa mukaan lämpimällä ja tuulisella säällä ulkona riehumista. No, minä en ole mikään tyyppiesimerkki tässä mielessä viisaasta henkilöstä, sillä esimerkiksi viime keväänä reippailin itseni aivan pilalle toukokuun poutapäivinä, minkä seurauksena sain napsia monenlaisia lääkkeitä pitkälle kesään palauttaakseni hengityskykyni normaalitilaan.

Kunhan kevät siitä vielä etenee, seuraavaksi pitää taas totuella ampiaisiin ja muihin pistiäisiin. Olen näiltäkin osin epätietoinen todellisesta allergiastatuksestani, sillä olen vältellyt pistoja tehokkaasti, mutta jotain voi kuitenkin olettaa. En myöskään haluaisi ihan tuosta vain kokeilla, miten kävisi, jos vaikkapa ampiainen nyt pistäisi.

Suomessahan esiintyy pörriäisiä pääasiassa kolmea sorttia: ampiaisia, mehiläisiä ja kimalaisia. Kimalainen on enimmäkseen harmiton, söpön pörröinen ja paksu otus, jonka merkitystä hyötykasvien pölyttäjänä ei voi liikaa korostaa - se on siis kaikin puolin tervetullut tyyppi. Harva on allerginen sen myrkylle, eikä se juuri koskaan pistäkään, ellei se tosissaan luule viime hetkensä tulleen. Mehiläinenkin on ihan kiva, pörröinen, hunajaa valmistava ja myös tehokkaasti kukkia pölyttävä surisija. Se kuitenkin puolustaa itseään ja etenkin pesäänsä hyvinkin ärhäkkäästi, ja sen pisto voi olla vakavasti allergiselle jopa hengenvaarallinen.

Pahimpia perkuleita ovat ampiaiset. Tosiasiassahan nekin ovat oikein hyödyllisiä eläimiä, joilla on tärkeä tehtävänsä muun muassa tuhohyönteisten saalistajana ja jossain määrin myös kukkien pölyttäjänä, mutta on myönnettävä, että minun on vaikea suhtautua niihin positiivisesti. Ne ovat oikeasti pelottavia. Toisin kuin mehiläinen, ampiainen voi pistää monta kertaa, sillä se ei useimmitenkaan itse kuole pistoksen myötä. Se on myös astetta hyökkäävämpi ja tungettelevampi. Ampiaisallergia voi olla huomattavan vakava, ja riskiä tietysti pahentaa se, että ampiainen pistää herkemmin ja mahdollisesti useamman kerran.

Onneksi ampparin erottaa muista mesipistiäisistä helposti, sillä sen vartalo on karvaton ja kiiltävä. Myös sen lentotapa on sangen tunnistettava - itse olenkin oppinut havaitsemaan ampiaiset yleensä jo kaukaa ja voin antaa niille tilaa. Ongelmallisia tilanteita syntyy lähinnä kaupungeissa ravintoloiden terassien, roskisten ja muiden ihmisen tarjoamien ruoka-apajien ääressä, missä ampiaisia pörrää paljon ja itse pitäisi yrittää mahtua sekaan. Epämukavia tilanteita syntyy myös bussimatkoilla, kun amppari eksyy kyytiin ja hätääntyy. Yritä siinä sitten väistellä.

Usein kuulee sanottavan, ettei ampiaista kannata huitoa, ja tietyllä tapaa tämä pitääkin paikkansa, mutta mielestäni on kuitenkin järkevää pyrkiä poistumaan pörrääjän lähettyviltä, sillä se saattaa laskeutua ja pistää, vaikkei sille oikeastaan tekisi mitään uhkaavaa. Etenkin syksyllä, kun menneen kesän työläisillä ei ole enää mitään virkaa ja ne vain lentelevät ympäriinsä ihmettelemässä, olen havainnut paljon tällaisia tapauksia.

Keväisin esiintyvät ampiaiskuningattaret ovat kookkaita ja pelottavan näköisiä, mutta niillä on harvoin asiaa pistää ihmistä. Sen sijaan pitää olla tarkkana, etteivät ne rakenna pesää vaikkapa parvekkeelle tai kotioven viereen, sillä se tietää vaikeuksia myöhemmin kesällä. Retkeilijän kannalta pelottavimpia ovat tietysti maa-ampiaiset, joiden pesiä ei välttämättä havaitse ennen kuin on jo liian myöhäistä. Joskus nekin voivat pesiytyä ihmisten pihoille, joten allergisen puutarhaihmisen kannattaa seurata ampiaisten puuhia pihallaan silmä tarkkana näin keväisin.

No, tämän kaiken valossa kevätkesä kuulostaa olevan esimerkiksi minulle tosi rankkaa aikaa, mutta mitäpä pienistä. Tosiasiassahan kyseessä on suosikkivuodenaikani, jonka soisin jatkuvan vaikka vähän pidempäänkin.

Onko teillä samanlaisia kokemuksia keväästä?

Kukkamessupäivä Uudessakaupungissa

Viime lauantaina oli jälleen aika suunnata Uuteenkaupunkiin jo perinteeksi muodostuneelle vierailulle Minifarmi & Kukkamessuille. Kuten asiaan kuuluu, sää oli kesäisen lämmin ja aurinkoinen, muttei onneksi enää mitenkään tukalan helteinen. Turusta ajaa Ugiin reilussa tunnissa, joten siellä on suhteellisen leppoisaa piipahtaa pienellä seikkailulla ihan päiväseltään ilman sen kummempia suunnitelmia tai varhaista aamuherätystä.

Olemme katsoneet, että on ihan järkevää jättää kesän taimihankinnat tehtäväksi Uudenkaupungin kukkamessuilta, huhtikuulle ajoittuvien isompien puutarhamessujen sijaan, sillä Ugin messujen taimivalikoima on yleensä hyvä, hinnat ovat kilpailukykyisiä ja taimet voi saman tien istuttaa ulos. On tietysti mukavaa olla myös oikein hyvä syy lähteä reissuun, sillä toukokuinen päivä Ugissa on ollut poikkeuksetta mukava elämys.

Ugin kukkamessujen yleiskoristelu noudattaa vuodesta toiseen omaa persoonallista linjaansa.

Näillä messuilla on harvoin niin paljon ruuhkaa, että vierailuajankohtaa tarvitsisi puntaroida tungoksen kannalta. Niinpä lähdimme reissuun jälleen lauantaina. Parkkipaikkojenkaan osalta emme ole koskaan kohdanneet ongelmia, sillä Ugin keskustassa on aika runsaasti paikoitustilaa. Messuilla on myös keskustan ulkopuolella oma etäparkki, josta pääsee messubussilla tapahtuma-alueelle, mutta itse emme ole hyödyntäneet sitä. Tämä vaihtoehto toimii varmasti niille, jotka eivät tykkää kuljeskella kaupungin läpi kiikuttaen messuhankintoja mukanaan ja ovat valmiita heittämään muutaman lisäeuron bussimaksuun päästäkseen suoraan oman auton luota messualueelle ja takaisin.

Perinteinen verenpisara on muuten yksi suosikkikukkasistani, vaikkei meillä olekaan sitä omalla partsilla.

Tällä kertaa kukkamessuilta löytyi parvekepuutarhaamme ennen kaikkea pieniä perennoja, joita ajattelimme hankkia sekä edesmenneiden tilalle että uusiin istutuksiin. Vakka-opiston Puutarhapiirin osasto on vuodesta toiseen osoittautunut oikeaksi aarreaitaksi taimien ostajalle, ja sieltä me teimme nytkin suurimman osan hankinnoistamme. Myös Ekmanin perennataimiston ja Lemunkartanon puutarhan hyvät valikoimat houkuttelivat ostoksille.

Meillä on joka kesä jokunen näennäisen älytön parvekeviljelykokeilu, ja nyt ne ovat vesimeloni ja parsa. Reippaita 'Sugar Baby' -vesimelonin taimia oli saatavilla vain muutamalla eurolla, joten päätimme ottaa sellaisen kokeiluun, vaikka uskonkin, että meiltä menee hermot sen kasteluun noin viikossa. Lisäksi toveri Krotti halusi ostaa myös parsanjuurakkoa. On hauskaa nähdä, miten tällaiset erikoisuudet menestyvät parvekkeemme erikoisissa olosuhteissa.

Vakka-opiston Puutarhapiiriltä ostimme muun muassa pikkusydämen.

Kukkamessujen ohessa kävimme tietysti tutustumassa myös Minifarmiin. Ehdimme juuri sopivasti nähdä kanien estehyppykisan finaalin ja seurata hetken koira-agilityä. Kisaavien eläinten pöhkö innostuneisuus on jotenkin tosi tarttuvaa, ja tällaisten lajien katsomisesta tuleekin vallan hyvälle tuulelle. Voittajakani oli myös oikein sosiaalinen ja paijattava.

Riehakkaista kaneista ja koirista en edes yrittänyt ottaa mitään kunnon kuvia, joten tässä leppoisat alpakat.

Messujen sisähallissa ei yleensä ole meille paljon mitään kiinnostavaa, mutta koristelut ovat kivoja.

Kun messut oli kierretty, suuntasimme kaupungille etsimään ruokapaikkaa. Valintamme oli Ravintola Makasiini 1617, joka oli kyllä periaatteessa ihan hyvä, mutta jäin loppujen lopuksi vähän tyytymättömäksi. Palvelussa ei ollut valittamista. Tulimme ruuhkaiseen aikaan, ja meille kerrottiinkin heti, että voisi mennä puolisen tuntia ennen kuin saisimme ruokamme. Meitä ei haitannut, sillä emme olleet vielä mitenkään hirveän nälkäisiä. Odotus ei tuntunut niin pitkältä, kun tiesi ennakkoon, miten kauan se kestää. Sisällä ravintolassa oli viihtyisän rauhallistakin, kun miltei kaikki muut asiakkaat istuivat ulkona terassilla.

Tilasin kasvispihviannoksen. Se oli hurjan herkullinen, ja erityisruokavalioseikat huomioitiin hyvin, mutta annos oli aivan kohtuuttoman pieni. Kun ruokalaji on listalla pääruokien joukossa, sen pitäisi mielestäni olla saman kokoinen kuin muutkin pääruoka-annokset eikä mikään alkusalaatti. Tämä on yleinen ongelma ravintoloiden kasvisvaihtoehtojen kohdalla - jostain syystä vallalla tuntuu olevan sellainen luulo, että kasvisruuan valitsevat vain sellaiset henkilöt, joilla ei ole nälkä, tai jotka haluavat muutenkin syödä tosi kevyesti. Olin pääruoan syötyäni vieläkin hiukan nälkäinen ja jotenkin tyytymätön, mutta onneksi jälkkäriksi valitsemani tyrnijäätelöannos oli tosi hyvä.

Jälkiruoka oli yhtä herkullista kuin oli kaunistakin.

Onnistuneen ravintola-aterian jälkeen pitäisi olla erittäin tyytyväinen olo, ja useimmiten olen myös vähän turhankin täynnä, mutta nyt jokseenkin pänni ja teki oikeastaan mieli hakea Heseltä ranskalaiset, koska ravintoa oli kaikkiaan tullut saatua niin vähän ja pääruokavalinta jätti niin pettymyksellisen fiiliksen. Se ei tietenkään ole kovin hyvä juttu, vaikka paikka olikin pääosin ihan mukava. Onneksi asia kuitenkin unohtui pian, kun läksimme nauttimaan Uudenkaupungin ihanista puisto- ja rantamaisemista. Kuljeskelimme jälleen lahdenpohjukan ympäri ja nautimme puistojen vehreydestä.

Ah, tätä ihanaa vihreyttä.

Kyllä kelpaa!

Perinteiseen tapaan ajoimme kotimatkalla ensin maisemakierroksen Uudenkaupungin saaristossa ennen kuin lähdimme Turkuun päin. Edväinen oli jälleen välttämätön pysähdyspaikka, ja siellä heiluskelimmekin hetken fiilistelemässä, vaikka tällä kertaa paljon muutakin väkeä oli liikkeellä, joten emme kehdanneet tunkea ihan venerantaan vaan jäimme uimarannan puolelle. Saaristokierroksella koimme myös yhden mielenkiintoisen mutta aika surullisen luontoelämyksen. Kirjoittelen siitä kuitenkin lisää myöhemmin. (Päivitys: linkki kyseiseen postaukseen.)

Edväinen on aika nätti paikka.

Palasimme kotiin iltasella oikein iloisina mukavasta päivästä ja tyytyväisinä hankintoihimme. Taidamme tehdä vastaavan seikkailun Uuteenkaupunkiin ensi keväänäkin. Suosittelen toki muillekin, jotka sattuvat oleilemaan sopivaan aikaan Vakka-Suomen tuntumassa.

Yhteistyössä: Minifarmi & Kukkamessut

Kasvatuskuulumisia

Kevät on vyörynyt kohti kesää sellaisella voimalla, että parvekepuutarhassammekin näyttää tässä vaiheessa jo aivan toiselta kuin edellisessä puutarhakuulumispostauksessani huhtikuussa. (Haha, onko siitä jo niin kauan?) Mustaherukan kukinta on ohi, ja nyt jännätään, paljonko marjoja saadaan. Raparperista voisi kerätä ensimmäiset piirakka-ainekset. Vaahteralla on isot ja komeat lehdet. Yksi tulppaani on kukkinut.

Raparperit.

Periaatteessa voisi ajatella, että meillä on aika paljon kiinni kirittävää kasvien ulos istuttamisessa, sillä emme tosiaan ole siirtäneet vielä puoliakaan esikasvattamistamme taimista ikkunalaudalta parvekkeelle lopullisiin kasvatusastioihinsa, mutta en halua sillä tavalla ottaa paineita asiasta. Perinteisesti kasvit on saanut siirrettyä parvekkeelle viimeistään toukokuun lopussa, joten sen puolesta olemme ihan samassa aikataulussa kuin männävuosina, ja se olkoon hyvä.

Yksi tulppaani ainakin saatiin kukkimaan. Tämä kuva on otettu päivää ennen reissuunlähtöämme.

Vähän ennen pääsiäistä kylvettiin tomaatit ('Rotkäppchen', 'Indigo Rose', 'Hundreds & Thousands', 'Golden Currant' ja yksi mysteerilajike), paprikat ('Aji Cristal' ja jokin tavallinen vihannespaprika), latva-artisokka ('Vert de Provance'), munakoiso ('Black Beauty'), ananaskirsikka (mansikkakoiso eli karviaiskoiso) ja lamopinaatti. Ne itivätkin oikeastaan kaikki pääsiäisviikonlopun kuluessa tai viimeistään seuraavalla viikolla, lukuun ottamatta ananaskirsikkaa, joka ei itänyt ollenkaan. Lamopinaatti ei myöskään menestynyt, vaikka se itikin lupaavasti

Huhtikuun lopulla laitettiin vielä kesäkurpitsaa, spagettikurpitsaa, auringonkukkaa, köynnöskrassia, lehtikaalia, basilikaa, laventelia, minttua ja sitruunamelissaa. Näistä minttu ja sitruunamelissa eivät itäneet ollenkaan ja laventelikin huonosti. Muilla menee ihan hyvin. Auringonkukat tosin pääsivät valitettavasti kuivahtamaan paisteessa sillä välin, kun reissasimme Ruotsissa (vaikka olinkin värvännyt toveri Vötkylän käymään kastelemassa kasveja useamman kerran poissaolomme aikana), eikä jäljellä ole enää kuin muutama sinnittelijä.

Yrttihyllyssä on vielä aika sekalainen meininki.

Perunat istutettiin ja pavut suorakylvettiin parvekkeelle huhtikuun lopussa. Perunat ponkaisivat pintaan viime viikolla - oli hauskaa tulla kotiin matkalta ja löytää hurjaan kasvuun lähteneet versot. Ruusupavut ovat itäneet, mutta salkopapukylvös ei ole osoittanut elonmerkkejä. Munakoisot, paprikat, latva-artisokat ja lamopinaatit on jo istutettu parvekkeelle, mutta muut taimet odottavat vielä pääsyään isompiin kasvatusastioihin.

Parvekkeella ovat myös Lahden puutarhamessuilta ostetut laventelin taimet, timjami ja salviat sekä koristekasvipuolella pelargoniat, joiden nuput pullistelevat lupaavasti. Keijukaispuutarha kaipaa jälleen talven jäljiltä kunnostusta, ja sitä varten hainkin eilen mamin puutarhasta muutamia mehiruusukkeiden ja sammalleimun jakotaimia. Nyt ne vielä odottavat kirsikkapensaan juurella istutusta keijukaispuutarhaan.

Perunalaareissa näyttää hyvältä.

Tänä viikonloppuna onkin taas Uudenkaupungin Minifarmi & Kukkamessujen aika, joten karautamme Ugiin katsastamaan kukkamessutarjontaa. Jos satutte liikkumaan lähettyvillä, suosittelen lämpimästi vierailua messuilla. Ainakin aiemmin tarjolla on ollut laaja valikoima erilaisia taimia järkihinnoin, myös harvinaisempia perinnekasveja. Nämä puutarhamessut ovat myös huomattavan hyvään aikaan, kun hankinnat voi saman tien istuttaa ulos. Uusikaupunki on myös tosi kiva paikka. Sinne!

#kukkailottelua @mansikkatilanmailla

Seikkailuja toukokuisessa Ruotsissa #1: Gotlanti

Kun reissaa aivan tolkuttomalla tavalla, pystyy suhteellisen lyhyessäkin ajassa saavuttamaan sellaisen fiiliksen, kuin olisi ollut matkalla tosi kauan ja tosi kaukana. Olin reissussa vain viiden yön yli, mutta tuntuu kuin olisin ollut poissa kotoa ennemminkin kuukauden. Kävin Gotlannissa, mutta tuntuu kuin olisin käynyt jossain kaukana, kaukana kaukomailla.

Maisemaa Gotlannin eteläkärjestä.

Teimme muutaman päivän aikana Ruotsissa enemmän asioita kuin teen kotona keskimäärin muutamassa viikossa. Käsitys ajan kulusta venyi ja paukkui. Heti ensimmäisenä reissupäivänä unohdin, mitä viikonpäivää eletään. Kun pääsimme majapaikkaamme Gotlannin puolella, tuntui vaikealta ajatella, että lähtömme edellisestä majapaikasta Nynäshamnista oli tapahtunut vasta samana päivänä. On ylipäätään jotenkin vaikeaa hahmottaa, että vietimme roadtripistämme itse asiassa vain kutakuinkin yhden vuorokauden Gotlannin maankamaralla.

Manner-Ruotsin puolellakin ehdittiin tehdä matkan varrella vaikka mitä hienoa, mutta Gotlannissa vierailu oli kuitenkin reissumme pääpointti. "Koe unelmiesi lomakohde 24 tunnissa ja kuole onnellisena" olisi voinut olla matkan slogan, sillä Gotlannissa viettämästämme vuorokaudesta käytimme noin neljä tuntia nukkumiseen ja kaiken muun ajan kaahotimme seikkailemassa ympäri saarta, joten takaisin mantereen puolelle palattuamme olimme aika puolikuolleita väsymyksestä - mutta hyvin onnellisia.

Jokin satunnainen rantaniitty Västergarnin lähellä, älyttömän hieno mesta.

Visby mereltä nähtynä.

Päällimmäisenä Gotlannista jäivät mieleen alkukesäisen vehreät maisemat, metsissä kukkivat omenapuut, tienvarsien tulppaanit ja niittyjen kukkaloisto esikkoineen ja kämmeköineen, jännät kalkkikivikalliot ja kauniit rannat sekä loputtomana välkehtivä avomeri. Lintumaailmassa huomiotaherättävintä oli ristisorsien hurja lukumäärä - niitä palloili ympäriinsä joka ikisellä rannalla.

Emme harjoittaneet varsinaisesti aktiivista lintujen bongausta, eikä mitään aivan erikoisen erikoista sattunut kohdalle, mutta muun muassa suomalaisittain eksoottisemmat tiiralajit, pikku- ja riuttatiira, olivat mukavaa nähtävää. Kuulin myös ensimmäistä kertaa ikinä kehrääjän surinaa, ja suopöllön näyttävä ohilento jäi vahvasti muistoihin. Olen yhä hämmentynyt peltosirkuista.

Fårösundin satama.

Fårösundin kalkkiranta auringonlaskun aikaan.

Reissun aikana ehdimme tutustua koko joukkoon mielenkiintoisia kohteita. Maisemien puolesta hienoin paikka oli varmasti saaren etelänokan Hoburgenin ranta, jossa päästiin ihailemaan sekä luolia että erikoisia kalkkikivimuodostumia, raukkeja. Myös saaren pohjoispäässä sijaitseva Fårösundin satamakylä oli mukavaa nähdä, vaikka meillä ei riittänytkään aikaa nousta sieltä lautan kyytiin käydäksemme itse Fårön saarella. Lojsta hed russparkenissa pääsimme lähelle puolivilleinä metsässä eläviä gotlanninrussiponeja. Storsundin kosteikolla kävimme aamunkoiton aikaan tarkkailemassa lintuja, mutta paikka oli myös maisemien puolesta ihan mieletön helmi.

Hoburgenin rantakallioita.

Näkymä luolan suulta merelle.

Raukki, Gotlannin rantamaisemille ominainen kalkkikivipaasi.

Minulle kaikkein merkityksellisin kohde oli kuitenkin Vamlingbo prästgård, jossa toimii Museum Lars Jonsson. Olen ollut pienestä pitäen Jonssonin suuri ihailija ja haaveillut reissusta Gotlantiin niihin maisemiin, joissa hän asuu ja maalaa, joten olin museovierailusta aivan pöhkön innoissani. Onneksi varasimme siellä käymiseen hyvin aikaa, joten ehdin fiilistellä kunnolla. Museon puodista tuli myös ostettua koko joukko taidepostikortteja sekä Måleri-kirja, joka kertoo Jonssonin taiteesta. Puutarhapuodistakin olisi tehnyt mieli tehdä hankintoja, mutta realiteetit estivät - kasveja ei olisi millään saanut kuljetettua järkevästi kotiin saakka.

Vamlingbo prästgårdin pihamaata.

Museum Lars Jonsson.

Vamlingbon puutarhapuodin sisäänkäynti.

Vietimme Gotlannissa tosiaan vain yhden yön. Aikataulun ja budjetin puolesta järkevimmäksi majoituspaikaksi puntaroimamme Åminnen leirintäalueen neljän hengen vuokramökki osoittautui oikein mukavaksi valinnaksi. (Meitä oli kolme, joten mökki ei tullut aivan tupaten täyteen meistä ja tavaroistamme.) Mökki oli suhteellisen siisti ja tuoksuton. En meinannut missään vaiheessa yötä tukehtua, eivätkä lutikat ilmestyneet maistelemaan nilkkojamme. Leirintäalueen pihanurmella laidunteli villikaneja, ja metsästä raikui loputon lintukonsertti. Valitettavasti ehdimme viipyä Åminnessä vain kuutisen tuntia.

Matkasimme Gotlantiin ja takaisin Destination Gotlandin aluksilla. Menomatkan kuljimme isommalla aluksella, takaisin tulimme hiukan pienemmällä. Auto matkusti kätevästi mukana. Suurin osa reissubudjetistamme meni kuitenkin näihin laivalippuihin, joten kaikessa muussa pitikin sitten säästää parhaansa mukaan. Emme esimerkiksi pahemmin ruokailleet ravintoloissa saati kahviloissa, vaan kokkailimme retkikeittimellä ja leirintäalueiden mökeissä säilykepurkkiherkkuja. Olihan siinä toki omanlaistaan reissutunnelmaa.

Storsundin luonnonsuojelualuetta aamuauringon hehkussa.

Lojsta hed russparkenin villiponeja tervehtimässä.

Laivamatkat kestivät päälle kolme tuntia suuntaansa, ja ne olivat yhtä lailla hieno elämys kuin itse Gotlannissa oleminenkin. Minulle tuttu ja kotoisa merimaisema on Saaristomeri. Siihen verrattuna merimatka Nynäshamnista Visbyhyn oli kuin toiselta planeetalta. Heti kun Ruotsin rannikko jäi taakse, alkoi avoin ulappa, joka jatkui joka suunnassa silmänkantamattomiin. Pariin tuntiin kiikareihin ei löytynyt kuin satunnaisia yksinäisiä merilokkeja, jotka olivat määrätietoisesti matkalla johonkin. Horisontissa näki maapallon kaareutumisen. Siinä yksin kannella seistessä ja loputonta aallokkoa katsellessa todella tunsi itsensä pieneksi ja aika yksinäiseksi.

Taakse jäävää merimaisemaa laivan kannelta.

Tämän intensiivisen ensivierailun jälkeen alettiin heti suunnitella seuraavaa matkaa. Ensin pitäisi kuitenkin säästää rahaa, jotta voisi rennosti majailla Gotlannissa pidempään. Fårössä on päästävä käymään, samoin Stora Karlsössä. Raukkeja on nähtävä enemmän, ja myös jotakin majakkaa voisi mennä katsomaan. Olisi huippua ehtiä antaa enemmän aikaa linnuille ja myös niiden piirtämiselle kaikessa rauhassa. Visbyhyn pitäisi ehdottomasti tutustua, eikä vain ajaa sen läpi. Gotlanti jätti todella hyviä muistoja ja suuren tarpeen päästä uudestaan, pidemmälle reissulle.

Lisään tähän vielä myöhemmin linkin seuraavaan postaukseeni reissulta. Kas tässä linkki!

Heleitä hetkiä ja matkaintoilua

Tässä kesän kynnyksellä saadaan aina kokea se kaunis hetki, jolloin luonto tuntuu ikään kuin säteilevän heleän vihreää, kullanhehkuista valoa. Hetki, jolloin koivujen silmut ja vaahteroiden kukat ovat juuri auenneet. Kun kasvillisuus on tuoretta, vasta itänyttä ja vaaleanvihreää ja valkovuokkojen kukat täplittävät metsänpohjaa. Kun uunilinnut ilmestyvät metsiin laulamaan ja pääskyt taivaalle viuhumaan.

Se hetki on nyt. Tänään tuuli tuntui lämpimältä ja auringopaisteessa oli niin kuuma, että hakeuduin jo mieluummin varjoon vilvoittelemaan. Vielä viikonloppuna Kurjenrahkassa retkeillessäni kaikki metsän puut olivat lehdettömiä, mutta parin viime päivän aikana maisema on suorastaan räjähtänyt vihreäksi ja kukkivaksi. Nyt eletään niitä heleitä päiviä, jotka ovat ehkä kaikkein eniten suosikkiaikaani vuodesta. Tältä maailma näytti, kun näin sen ensimmäistä kertaa. Toki olin silloin mitään ymmärtämätön vastasyntynyt, mutta kuitenkin. Tämä hetki tuntuu aina jotenkin erityisen omalta, kotoisalta.

Blogini hiljenee nyt hetkeksi, sillä olen lähdössä reissuun, enkä taida ennättää tehdä mitään päivityksiä valmiiksi ilmestymään matkan aikana. Palailen siis asiaan sitten, kun olen taas kotona ja niin sanotusti sorvin ääressä, mikä tapahtuu varmaan kutakuinkin viikon päästä. Mutta arvatkaa, minne lähden!

Tällä kertaa en suuntaa perinteiseen kevätreissukohteeseeni Viroon, enkä myöskään lähde pohjoiseen. Joku ehkä muistaa, kun tammikuussa puhuin siitä, miten paljon fanitan lintumaalari Lars Jonssonia ja kuinka haluaisin lähteä matkalle Gotlantiin. Sinne minä nyt menen. Talvella heitetty ideanpoikanen kasvoi suunnitelmaksi, ja tässä sitä jo pakataan reppua.

On ehkä vähän sääli lähteä reissuun juuri nyt, kun kevään kaunein vaihe on meneillään, mutta enpä toisaalta matkaa kauas enkä kauaksi aikaa, ja varmasti myös Gotlanti on tähän aikaan vuodesta parhaimmillaan. Jotenkin Lars Jonssonin kirja En Dag i Maj on antanut sellaisen fiiliksen, että toukokuinen Gotlanti on juuri sitä jotain, mitä olen aina halunnut kokea. Luin kyseisen kirjan viimeksi joskus kymmenvuotiaana, mutta nyt minulla on se taas lainassa kirjastosta ja selailen sitä ehkä vieläkin suuremmalla innolla. En malta odottaa lähtöä!