Kohtaaminen metson kanssa

Metson soitimessa on jotain mystistä ja salaperäistä. Metsiemme suurin kanalintu soidintaa aamuhämärässä umpimetsän siimeksessä piilossa ihmisen katseelta. Soidinpaikkoja on vaikea löytää, eikä soidinta pääse ollenkaan niin helposti tarkkailemaan kuin vaikkapa lähisukuisen teeren, jonka soidinpaikka on yleensä näkyvällä paikalla suolla, pellolla tai järven jäällä. Niinpä olen vaalinut muistoja vähäisistä kohtaamisistani metson kanssa soidinaikaan ja haaveillut mahdollisuudesta päästä joskus havainnoimaan tätä kiehtovaa luonnonnäytelmää oikein kunnolla.

Ukkometso soitimella.

Ennen tätä toukokuuta en ollut koskaan nähnyt soidintavaa metsoa kovin läheltä. Olin kyllä nähnyt soidinpukuisen metsokukon kulkemassa auton edestä tien yli vuosia sitten pohjoisessa reissatessani. Kerran luulen kuulleeni metson soidinnäppäilyä aamunsumuisessa metsässä teerien pulinan keskellä, mutta en tohtinut lähteä etsimään äänen lähdettä. (Jos metson soidinääni ei ole tuttu, kannattaa kuunnella vaikkapa Luontoportista.)

Eräänä keväänä virolaisella suolla soidintavia teeriä katsellessani näin joukossa myös yhden ukkometson. Soidinpaikka kokonaisuudessaan sijaitsi kuitenkin melkoisen etäällä ja linnut näyttivät pieniltä palleroilta kaukoputkenkin läpi.

Se tapa, jolla kohtasin soidintavan metson edellisviikolla ei ollut todellakaan sitä, mitä välttämättä olisin toivonut päätyväni kokemaan. Sitä haaveilee pääsevänsä havainnoimaan metson soidinta niin kuin sen kuuluukin olla - sankassa hämärässä metsässä varhaisen kevätaamun kuulaudessa isona ryhmänä esiintyviä uljaita kukkoja ja joukossa kriittisinä kuljeskelevia kanoja.

Sitten komeasti pyrstöään levittävä ja siipiään laahaava ukkometso marssiikin auton eteen maantiellä keskellä risuista talousmetsää. Siinä se soidintaa, tekee uhkailevia eleitä autoa kohti, eikä osoita pienintäkään aikomusta väistää. Syvien metsien salaperäinen olento oudossa alennustilassa.

Ensin kuljetaan kaula pystyssä, näppäillään ja hiotaan.

Sitten pysähdytään hetkeksi, vedetään kaula suppuun ja korahdetaan kummallisesti.

Olimme ajamassa maisemakierrosta Uudenkaupungin saaristossa kukkamessujen jälkeen, kun metso ilmestyi eteemme. Pysähdyimme toki tien reunaan ja yritimme kiinnittää vastaantulijoiden huomion, ettei lintu jäisi auton alle. Pari vastaantulijaa pysähtyikin paikalle, ja pahaa-aavistamattomia ihmisiä nousi jopa ulos autosta kuvaamaan lintua - joka sitten lähti tietysti hyökkäykseen näitä päin. Onneksi mitään ei sentään sattunut kenellekään. Hyökkäävä metso saattaa olla yllättävän vaarallinen ihmisellekin.

Oli kuitenkin selvää, että metsolle kävisi melko varmasti kalpaten, ellei sitä saataisi pois tieltä. Ohiajavien autojen kanssa kontaktiin hakeutuminen johtaisi vääjäämättä onnettomuuteen. Toivo lajitovereiden löytymisestä moisessa paikassa oli aika olematon.

Tällaisessa tapauksessa voisi toki yrittää hälyttää paikalle jonkun paremmin varustautuneen ja asiantuntevamman ottamaan metson kiinni ja kuljettamaan sen jollekin tunnetulle soidinpaikalle, mutta tähän aikaan toukokuusta soidinpaikkojen meininki on usein jo hiipumaan päin. Lisäksi yleensä vain ihmisten pihoilla häiriköiviä metsoja siirrellään pois.

Meillä ei ollut myöskään koko iltaa aikaa jäädä hoitamaan metsoa turvaan, joten yritimme yksinkertaisesti pelotella sen mahdollisimman kauas metsään. Sepä olikin helpommin sanottu kuin tehty. Hurjalla huitomisella ja huutamisella saimme sen vähä vähältä perääntymään jonkin matkaa, mutta ei se kovin paljoa meistä välittänyt. Jouduimme lopulta luopumaan leikistä ja jättämään tämän surullisen tapauksen oman onnensa nojaan.

Viimeinkin metsän puolella, vaikka selkeästi vähän huonossa maastossa soitimen kannalta.

Kohtaaminen oli toki vaikuttava - oli hienoa päästä kuulemaan metson soidinääntä ja katsella sen kiiltäviä sulkia aivan kädenmitan päästä - mutta päällimmäinen tunne, jonka tapaus jätti oli kuitenkin suru. Tällaisia niin sanottuja hulluja metsoja tulee, kun perinteiset soidinpaikat tuhoutuvat ja metsät pirstoutuvat avohakkuissa niin, etteivät linnut enää löydä toistensa luo. Yksin jääneet metsot purkavat soidinvimmaansa mihin tahansa, mikä liikkuu. Totta kai se on sitten suurta mediahupia, kun hullut metsot hyökkäilevät milloin missäkin ihmisten kimppuun, mutta viesti, jota nämä onnettomat eläinkohtalot kertovat, ei tunnu saavan tarpeeksi huomiota. Suomalainen metsäluonto huutaa apua.

Onneksi asiaan voi kuitenkin yrittää vaikuttaa. Nythän on parhaillaan vireillä peräti lakialoite avohakkuiden kieltämiseksi valtion metsissä. Olen seurannut suurella riemulla tämän aloitteen valmistelua kansalaisjärjestöissä, enkä voi olla mainostamatta sitä, varsinkaan tässä asiayhteydessä. Kannustan allekirjoittamaan aloitteen ja vinkkaamaan eteenpäin muillekin. Osoitteesta avohakkuuthistoriaan.fi voi käydä lukemassa lisää.

Otin nämä kuvat auton ikkunasta, kun saavuimme kohdalle, ja tien varresta, kun olimme poistumassa. Jälkikäteen mietin, miksen räpsinyt mitään hienoja lähikuvia silloin, kun olin ihan linnun vieressä, mutta juuri sillä hetkellä kuvaaminen ei ollut päällimmäinen ajatus.