Metsän varjoissa, yötaivaan alla

Kesäisin voisin olla yöeläin. Olen puhunut paljon kesäöistä ja siitä, kuinka rakastan niitä. Keskikesällä en haluaisi mennä illalla nukkumaan, vaan olla ulkona ja kokea yön jokaisen hetken, auringonlaskusta aamunkoittoon - nähdä kuinka taivaankannen värit vaihtuvat, valo hiipuu ja taas voimistuu, tuntea yöilman raikkaan kosteuden ja kuunnella yölaulajalintujen konserttia. Vuoden lyhimpien öiden tunnelma vetoaa minuun.

Nyt kerron yöretkestä, jonka tein heinäkuun puolivälissä. Joinain kesinä vielä heinäkuun alkupuolella yöt ovat yhä hyvin samankaltaisia kuin juhannuksen tienoilla - esimerkiksi yksi viime kesän parhaista yölaulajaretkistäni ajoittui heinäkuulle. Tämä kesä oli erilainen.

Yön ääni- ja tuoksumaisema alkoi jo varhain muuttua. Koiranputki karisti valkoisen pitsinsä ja kerttuset hiljenivät juhannuksen alla. Ei siis ihmekään, että heinäkuun puolivälissä yöretkellä ei kuultu juurikaan lintuja - vaan runsaasti hepokatteja - ja ilmassa tuoksui jo ketojen tuleentunut heinä.

Yöretkellä en nyt tarkoita yöpymisretkeä, vaan sellaista, joka alkaa auringon laskiessa ja päättyy aamun sarastaessa. Tällaisella kesäyöretkellä pysytellään jalkeilla, kuljetaan läpi yön ja vasta aamuyöllä painutaan pehkuihin. Ymmärrettävästi moisia retkiä ei pysty tekemään yhden kesän aikana kovin paljon, jos koko muu elämä pyörii yhteiskunnan päiväpainotteisen vuorokausirytmin mukana. Niinpä jokaisella retkellä on aivan erityinen arvo.

Tämän heinäkuisen retken kohteena oli jälleen Kuusisto, tuo mukava pikku saari Kaarinan kyljessä. Siellä tuli yöretkeiltyä viime kesänäkin, tosin silloin kesäkuun puolivälissä. Siihen verrattuna tunnelma oli nyt aivan toinen. Vaikka lähdimme liikkeelle samaan aikaan, auringon laskiessa, puolivaloisa iltahämärä tuntui nyt jatkuvan paljon pidempään, ja kun yö viimein tummui, se vaikutti paljon pimeämmältä. Satakieli ei laulanut, eikä käki kukkunut enää. Nyt äänimaisemaa hallitsi hepokattien huumaava siritys. Ilma oli huomattavan lämmin, muttei aivan helteinen.

Retkiporukkamme suuntasi ensin kallioketojen poikki kohti Kappelinmäen metsän hämyisiä polkuja. Mataran kukat loistivat keltaisina hämärtyvässä illassa ja heinikko tuoksui. Saimme heti ympärillemme pienen parven hyttysiä ja mäkäriä - kesäretkeilyn väistämätön haittapuoli, mutta onneksi niiden kanssa pärjää aika pitkälti ihan vain sopivalla vaatetuksella.

Ympärillä hyörivistä ötököistä huolimatta pysähdyimme ja jäimme hiljaa aloillemme odottamaan samaan paikkaan, jossa olimme viime kesänä kohdanneet mäyrän tähän samaan aikaan illasta. Koska mäyrät seurailevat öisillä retkillään aika järjestelemällisesti omia tuttuja reittejään ja aikataulujaan, on hyvin todennäköistä havaita eläin uudestaankin siellä, missä sen on kerran nähnyt. Odotuksessa oli siis aimo annos jännitystä, vaikka tavallaan aavistinkin, ettemme tulisikaan näkemään eläintä nyt.

No, mäyrä ei tosiaan tällä kertaa ilmaantunut nähtäville, joten jatkoimme lopulta matkaa. Etenimme rantaa kohti, mutta vastaan tuli maastoeste - polun yli oli kaatunut pari isoa kuusta. Onneksi niiden yli, ali ja ympäri pääsi puikkelehtimaan, joten saatoimme kulkea veden ääreen katselemaan auringonlaskua ruovikon lomasta.

Kappelinmäen rannanpuoleisella rinteellä on läjäpäin tuulen kaatamia puita, ja joka myräkän myötä näyttää kaatuvan lisää. Olinkin tosi iloinen, että retki-illan sääennusteessa pitkään kummitellut ukkoskuuro menikin ohi, sillä ukonilmalla kohteeseen tuskin olisi järkevää mennä.

Rannasta nousimme polkua seuraillen ylös rinnettä, jonka päältä avautuu näkymä lahdelle. Auringonlaskun punasävyt viipyilivät vielä taivaanrannassa. Lehtokurppa kuului olevan lennolla, mutta hyvästä latvustoon tuijottelustakaan huolimatta emme saaneet näköhavaintoa hauskasta linnusta.

Öisen metsän hiljaisuudessa ei paljoa muita ääniä kuulunutkaan kuin lehtokurpan kurpotus ja pensashepokatin lyhyt sirahtelu silloin tällöin. Kaukaista liikenteen kohinaa ja jonkun moottoriveneen satunnaista pärryyttelyä lukuun ottamatta äänimaisema oli aika seesteisen rauhallinen.

Vallitseva hiljaisuus mahdollisti meidän kuulla, kuinka muurahaiset rapistelivat menemään poluillaan ja keoissaan. Ääni erottui yllättävän selkeänä, hassuna pikku kohinana ja kihinänä, kun lähestyi kekoa tai ylitti muurahaisten valtatien. Jo ennen kuin kekoa pystyi silmällä havaitsemaan metsän varjoista, sen sijainnin saattoi päätellä äänen perusteella.

Vaikka minulla onkin melkomoinen muurahaiskammo, pystyn silti jotenkin ihmeen kaupalla nauttimaan tällaisistakin jutuista - onhan se nyt ihan älyttömän siistiä, että niin pienten jalkojen kipityksen pystyy kuulemaan!

Tulimme ulos metsästä Kuusiston kartanon kohdalla. Tien yllä lenteli lepakko, oletettavasti pohjanlepakko, joka syöksähteli pian aivan likeltä meidän ylitsemme ja vieritsemme saalistaen niitä hyttysiä ja mäkäriä, jotka olimme keränneet kannoillemme matkan aikana. Sen vauhdikas meno oli veikeää katseltavaa, ja oli tietysti mukavaa saada pikku apuri napsimaan pois ympärillämme parveilevia verenimijöitä. Pellolla liikuskeli pari kaurista, mutta ne olivat aika kaukana paremmin havainnoitavaksi.

Kuusiston linnanrauniot olivat seuraava kohteemme. Reippailimme niille tietä pitkin. Linnanraunioiden luona tuli vastaan muitakin ihmisiä. Ranta on tosi suosittu kalastuspaikka, jossa usein kohtaa öisinkin kalastajia, ja nyt myös raunioilla kuljeskeli jokunen yökukkuja.

Asetuimme hyvälle näköalapaikalle raunioiden päälle pitämään evästaukoa, jutustelemaan ja katselemaan taivasta. Hämärä oli tihentynyt jo melkein kunnon pimeydeksi ja auringonlaskun värit olivat hiipuneet. Yön pimein hetki oli käsillä.

Tummansinisellä taivaankannella näkyi valaisevia yöpilviä - ohuita pilvenkiehkuroita, jotka erottuvat hohtavina yötaivaalla, sillä ne heijastavat auringon valoa. Valaisevat yöpilvethän sijaitsevat huomattavasti niin sanottuja tavallisia pilviä korkeammalla, ja niinpä ne voivat peilata auringon valoa, vaikka maan pinnalla seisovan havainnoitsijan näkökulmasta aurinko onkin jo kadonnut horisontin taakse.

Näitä pienen pienistä jääkiteistä muodostuvia, kauniisti hehkuvia pilviä voi havaita kirkkaina kesäöinä, ja ainakin minä olen nähnyt niitä tänä kesänä enemmän kuin koskaan. Olosuhteet ovat olleet suotuisat havainnoinnille ja ehkäpä myös pilvien muodostumiselle.

Evästauon jälkeen jatkoimme matkaa vielä Kuusistonlahden lintutornille. Tovin tien vartta käveltyämme poikkesimme tornille johtavalle polulle, joka vie laidunniittyjen poikki rantaan päin. Korkeassa, kosteassa heinikossa kahlatessa ei voinut olla miettimättä, paljonkohan punkkeja tulee keränneeksi mukaansa, mutta yllättäen emme kyllä löytäneet kotiin tultuamme yhtäkään, vaikka Kuusisto on vieläpä saariston punkkivyöhykettä.

Lintutornilta ei paljoa kiikaroitu, sillä oli jo melkoisen pimeää, mutta katse lepäsi avarassa rantamaisemassa, lahdelta nousevaa kosteanraikasta ilmaa oli hyvä hengittää ja yön ääniä kelpasi kuunnella. Pimeästä kiiri ajoittain liron ja metsäviklon huutoja. Kaukana merellä ukkosti - jyrinää ei kuulunut, mutta horisontissa möllöttävä pilvimassa välkähteli salamoinnin myötä vaaleanpunertavana.

Tuijotellessamme taivasta näimme äkkiä hyvin kirkkaan ja kookkaan tähdenlennon, joka loisti useita sekunteja pudotessaan taivaanlaelta kohti horisonttia. Määritelmällisesti kyseessä oli siis tulipallo eli bolidi eikä ihan tavallinen tähdenlento. Tulipalloja havaitaan suhteellisen harvoin, joten tämä oli hurjan ilahduttava hetki. En ole varma, olenko koskaan ennen nähnyt sellaista, en ainakaan yhtä kirkasta ja pitkäkestoista.

Lintutornilta läksimme takaisin parkkipaikalle ja karautimme kotimatkalle. Ukkospilvet jäivät taakse. Aamu sarasti taivaanrannassa, ja perillä Turussa alkoi olla jo valoisaa. Retkiyö jäi muistoihin tunnelmallisena, hiljaisena ja lämpimänä ja etenkin taivaan tapahtumien osalta hyvin mielenkiintoisena.

Nyt kannattaa muuten tuijotella yötaivaalle aivan erityisesti, sillä tähdenlentoja on havaittavissa runsaasti, mikäli sää vain on pilvetön eikä valosaaste haittaa näkyvyyttä. Perseidien meteoriparvi on nimittäin taas täällä. Parhaimmillaan niitä voi nähdä jopa 60 kappaletta tunnissa, joten ihan mainittavaa tähdenlentotykitystä on luvassa.

Tänään olisi ollut myös auringonpimennys, mutta minulla ei ollut mahdollisuutta havainnoida sitä. Parin viikon takaisen kuunpimennyksenkin missasin, mutta Perseidien tarkkailuun ajattelin perinteikkäästi panostaa hiukan enemmän.