Metsäseikkailulla Nuuksiossa koiranpennun kanssa

Eräänä sunnuntaina lokakuun alussa minä ja toveri Krotti otimme suunnan kohti Nuuksiota. Pääkaupunkiseudulle muuttanut neiti Vanukas, vanha ystäväni lapsuuden kotipitäjältä, on hiljattain hankkinut koiranpennun ja kaipasi seuraa metsäseikkailulle. Meidän oli tarkoitus mennä tapaamaan pentua oikeastaan jo loppukesällä, mutta ensimmäinen sopiva aika löytyikin vasta lokakuulta.

No, vaikka pennut kasvavat nopeasti, oli retkemme aikaan 17 viikon ikäinen Ruu kyllä edelleen ihan pikkuinen. Ruu on rotua welsh corgi cardigan, siis töppöjalkainen ja tönäkkä paimenkoira, jolla on hurjan isot korvat ja hurmaava luonne.

Eiks oleki nätti otus? (Tämä kuva on Krotin ottama.)

Päätimme kiertää jonkin Nuuksion merkityistä reiteistä, jotta retkeä ei tarvitsisi erikoisemmin suunnitella saati suunnistusta kummemmin miettiä. Valitsimme Klassarinkierroksen, neljän kilometrin ympyräreitin puiston vähemmän suositussa länsiosassa.

Ruu ei ollut aiemmin ollut niin pitkällä lenkillä, mutta meillä oli aikaa hidastella ja pitää kunnon tauko nuotiopaikalla. Retkeily sujuikin pennulta oikein mainiosti. Vastaantulijat ohitettiin niin mallikkaasti, että jos en olisi tiennyt, olisin voinut kuvitella ohitusta harjoitellun jo pitkään.

Vuh!

Mallikkaasti valjaissa.

Olen käynyt Nuuksiossa vain kerran aiemmin, Haukankierroksella, ja silloin opin, että ruuhkaa voi olla vallan hirveästi. Valklammentien parkkipaikalla ei onneksi ollut niin täyttä kuin Haukkalammen puolella viimeksi, mutta kyllä sekin aika lailla pursuili, ja pikkuauton mentävä rako löytyi ihan tuuripelillä. Maastossa oli kuitenkin lopulta melko hiljaista, vaikka parkkiksella olikin tungosta.

Kuinkakohan monta kertaa olen tässä jo lukenut tai ajatellut vahingossa "Kalsarinkierros" ja naureskellut sille...

Lähdimme kiertämään reittiä vastapäivään, jotta saapuisimme tulentekopaikalle vasta retken loppupuolella. Niinpä kuljimme ensin pätkän matkaa kosteassa kuusikossa ja sitten nousimme männikköiselle kalliolle. Sää oli melko viileä mutta eipähän ainakaan hiostava - juuri sopiva patikkailma.

Kiva pieni puro ylitettiin. Ruu halusi tietysti pysähtyä juomaan siitä.

Suppilovahveroita löytyi mukavasti ihan polun vierestäkin, samoin suomuorakkaita. Tuntuu aina hassulta, kun suositussa retkeilykohteessa pystyy sienestämään poikkeamatta juurikaan merkityltä reitiltä. Luulisi, että edes joku ennen meitä polkua tallanneista olisi havainnut, tunnistanut ja poiminut sienet - mutta onneksi ei! Toisaalta en minäkään kaikkia mahdollisia sieniä tunnista saati kerää, joten varmaan joku meidänkin jälkeemme ihmettelee samaa.

Tämä lienee piispanhiippa. Emme keränneet.

Kun lähdimme liikkeelle, taivas oli pilvessä, mutta pian aurinkoistui. Niinpä näköalapaikalla Klassarinkallion laella saatiin fiilistellä alkuillan lämpimässä auringonpaisteessa kylpevää, syksyisen värikästä metsämaisemaa. Kuulemma näköalapaikalle on jotenkin vaikea löytää, mutta me osuimme siihen oikeastaan ihan saman tien, kun nousimme ylös kalliolle.

Näkymä Klassarinkalliolta. Ruskaa ei näy tässä kohtaa mainittavasti, vaikka oli sitäkin. Aika moni kalliolla kasvava pieni puu myös näytti kuivahtaneen hengiltä menneen kesän aikana. Tuollaisia ruskistuneita näreitä törötti siellä täällä.

Yritimme ottaa edustavaa kuvaa Ruusta kallion laella kivikasan luona.

Onneksi ensin edustuskuvat ja sitten vasta mullassamylläily. Ruu löysi jonkin houkuttelevan hajuisen kolon ja päätti kaivautua maan alle. Mitä lie myyriä haki. Lopputuloksena oli hyvin kurainen kuono. (Krotti kuvasi.)

Ilta-auringon viisto valo oli erityisen kaunista puiden lomasta metsän pohjalle siivilöityessään. Suosikkiosuuteni reitin varrella taisikin olla laskeutuminen Klassarinkalliolta hämyiseen, korpimaiseen painanteeseen, jonka kumpuilevia syvänvihreitä sammalmättäitä auringonsäteet kultasivat. Korppien ronkunta kiiri hiljaisessa metsässä.

Maastonmuotoja on vaikea vangita kameralla, mutta yrittänyttä ei laiteta. Tämä rinne oli miellyttävä.

Painanteen jälkeen edessä oli taas pieni nousu seuraavalle mäelle.

Mielestäni yksi maailman kauneimmista väreistä on metsänpohjanvihreä. Siinä silmä lepää.

Myös Saarilammen maisemat olivat mainiot. Pidimme evästaukoa lammen rannassa tulentekopaikalla auringon laskiessa. Lammen vesi oli aivan tyyni ja peilasi hienosti taivasta. Nuotion äärellä oli saapuessamme vain yksi seurue, joten mahduimme hyvin sekaan. Loppupuolen evästauostamme olimme nuotiopaikalla keskenämme. Mikäs siinä oli eväitä grillatessa ja illasta nauttiessa.

Kaunis Saarilampi tyynenä ja leppoisana.

En tiedä, miksi kuvasin yksinäisen kasvisnugetin, enkä koko kasaa, mutta tällä mennään. Yritän löytää vaihtoehtoisia nuotioretkikelpoisia eineksiä, kun perinteinen makkara vähän tympii. Nugetit pääsivät jatkoon.

Toisen retkiseurueen husky Manu menetti grillimakkaransa Ruulle. Ei tuntunut juurikaan piittaavan.

Kun aurinko painui mailleen, läksimme kohti parkkipaikkaa. Viimeinen kilometri kuljettiin hiljalleen hämärtyvässä metsässä. Hippiäiset piiskuttivat ylhäällä kuusten oksistossa. Yleensä päiväretkillä juuri nämä viimeiset hetket ennen illan pimentymistä ovat parhaita. Maiseman värit vaihtuvat, syvenevät ja lopulta himmenevät hämärään. Ilma viilenee. Metsä muuttuu jotenkin salaperäiseksi, sadunomaiseksi.

Lampi oli taivaan peili.

Tällaisissa olosuhteissa otetut kuvat voisi sujuvasti kääntää nurin päin, eikä ihan heti välttämättä edes huomaisi, että vesi ja taivas ovat vaihtaneet paikkoja. (Tämäkin kuva on Krotin ottama.)

 Hämärtyvässä metsässä lammen rannalla Ruu näytti hetken melko ylväältä ja syvälliseltä.

... mutta sitten se huomasi kiinnostavan puunjuuren ja meni ihan pöhköksi.

Ruu jaksoi kuin jaksoikin kävellä koko kierroksen, eikä saanut edes mitään hepuleita retken aikana. Perillä autossa se heittäytyi aika pian nukkumaan. Horisontti oli vielä vaaleanpunainen, kun läksimme Nuuksiosta. Retkipäivästä jäi oikein mukava fiilis, ja oli tosi kivaa päästä viimein tutustumaan ihanaan pikkukoiraan.

Tämä lokakuu on virrannut ohi hurjaa vauhtia. Olen nauttinut syksyn huumaavan kauniista väreistä, sateen tuoksusta, sienestyksen riemusta, kotipiirin lintujen tarkkailusta ja siitä, kuinka kirpeiden aamujen ja ensimmäisten lumihiutaleiden myötä ajatukset ovat jo rientäneet eteenpäin kohti tulevaa talvea.

Bloggaaminen on vähän jäänyt opiskelun jalkoihin, mutta tässäpä sitä viimein taas ollaan. Kekrijuhlien valmistelu pitää kiireisenä, mutta enköhän palaile pian kirjoittelemaan sadonkorjuusta ja siitä kauniin kaihoisasta tunnelmasta, jonka marraskuu aina tuo tullessaan.