Yökukkumista ja hienoja lintuhavaintoja Vajosuolla maaliskuussa

Muutama viikko sitten maaliskuun lopulla retkeilin pitkästä aikaa Kurjenrahkan kansallispuistossa. Suuntamme oli vanha tuttu Vajosuo ja tavoitteemme päästä kuulemaan pöllöjä sekä näkemään teerien soidinta. Olimme retkellä vain perjantai-illasta lauantaiaamupäivään. Sääolosuhteet ailahtelivat viikon aikana laidasta laitaan, ja retkiyön ennusteen luotettavuus pysyi pitkään heikkona. Lähdimme kuitenkin rohkeasti seikkailuun ja saimme ihan mukavan leppeän illan, tuulisen yön ja sataisen harmaan aamun.

Nostimme rinkat pykälään Vajosuon parkkipaikalla kello seitsemän jälkeen illan jo pimentyessä. Parkkis oli peilijäässä ja ohuen vesikerroksen peitossa, ja metsässä vallitsi vielä kunnon hanki. Kiitin itseäni vaelluskumisaappaiden valinnasta ja jäänastojen kiinnittämisestä. Olen auttamattoman huono liukkaalla, joten ilman jäänastoja tämä olisi ollut painajaismainen tilanne.

Tuntuu aina yhtä hassulta lähteä kävelemään pimeään, kylmään, märkään metsään yötä myöten. Lampsimme menemään pientä Vajosuontietä pitkin, sillä pimeässä metsäpolun kulkeminen olisi saattanut olla vaikeaa ja halusimme päästä nopeasti perille yöpymispaikalle. Tie oli paksulti lumen peitossa. Onneksi hanki kantoi jalan alla. Tässä vaiheessa kevättähän Turku oli jo käytännössä lumeton, mutta täällä, vain puolen tunnin matkan päässä pohjoisempana, oli vähän talvisempaa.

Kulkiessamme pysähdyimme vähän väliä pitämään kuuntelutaukoja. Pöllöjä havaitakseen kannattaa pysähtyä kuuntelemaan, sillä lumen narskeen, vaatteiden kahinan, oman hengityksen ja sydämensykkeen takaa on yllättävän vaikea kuulla mitään kauempaa tulevia ääniä. Vajosuolla oli havaittu aiemmin keväällä viirupöllö, joten olin toiveikas. Seutu on hyvää maastoa myös muun muassa helmipöllölle.

Mitään ei kuitenkaan kuulunut.

Yö olisi ollut oman varustukseni kannalta ihan ulkonanukkumislämpöinen, mutta seurueessamme kaikki eivät ole sijoittaneet pakkasenpitäviin makuupusseihin, joten olimme varanneet tuvan. Tuuliennusteen huomioon ottaen minäkin olin iloinen sisämajoituksesta - olenhan kuuluisa kovan tuulen kammoaja.

Vajosuon vuokratupa onkin hauska tapaus. Pieni tupa sijaitsee aivan likellä Vajosuon telttailu- ja tulentekopaikkaa mutta piilossa kallion laella. Tuvalta näkee alas yleiselle tulipaikalle, mutta alhaalta on vaikea havaita pikkuista piilopirttiä. Yllättävän harva tuntuu ylipäätään tietävän tuvan olemassaolosta.

Metsähallituksen sivuilla sen kerrotaan olevan käytössä vain kesäaikaan, mutta soittelu tuvan varauksesta vastaavalle henkilölle paljasti, että sinne voi päästä myös talvella. Kuulemma yleistä käyttöaikaa on rajoitettu lämmitys- ja turvallisuusteknisistä syistä. Tupa ei ole järin tiivis, joten sitä on vaikea pitää lämpimänä pakkassäällä, eivätkä ihmiset ole osanneet käyttää kamiinaa turvallisesti. Me kuitenkin saimme luvan yöpyä tuvassa.

Vaikka tulimme tietä pitkin, tuvalle saapuminen ei silti ollut pimeässä lumikelillä helppoa. Onneksi kovin pitkälle oikean polunristeyksen ohi käveleminen ei olisi ollut mahdollista, sillä tie päättyy aika pian risteyksen jälkeen puuvajaan. Olisimme lopulta törmänneet vajan seinään.

Kun arvioin meidän lähestyvän tuvalle vievän polun risteystä, aloimme seurata sijaintiamme Maastokartat-sovelluksella. Se on tosi kätevä tällaiseen käyttöön, vaikkei millään muotoa korvaakaan karttaa ja kompassia pidemmillä retkillä. GPS-paikannuksesta huolimatta kävelimme kerran risteyksen ohi, sillä sitä oli vaikea tunnistaa poluksi. Ennemminkin se näytti tulvivalta ojalta. Opastekylttikin oli nurin.

Tulvaojavaikutelmasta huolimatta polulle olikin ihan suhteellisen helppo päästä, sillä paikoin vettä peittävä lumikuori oli sen verran kova, ettei sen läpi päässyt vajoamaan veteen edes kantamukset selässä. Loppumatka tuvalle noustiin kivikkoista polkua, joka oli osin lumeton.

Pimeys ja ilmankosteus oli sen verran tiheää, että näimme tuvan kunnolla oikeastaan vasta, kun olimme alimmaisen portaan luona. Pieni hirsimökki oli ihan kutsuvan näköinen. Pihapiirissä häämötti lisäksi nuotiopaikka ja laavu, jonka päädystä löytyi myös huussi - onneksi, sillä nuotiopaikan yleinen huussi oli alhaalla puuvajan luona, eikä sinne yöllä yksin seikkailu olisi kauheasti houkutellut.

Oven riippulukon kanssa kamppaillessa meni hetki ja miltei myös hermot, mutta pääsimme kuin pääsimmekin lopulta sisään. Vastaan pelmahti vanhan mökin haju, ei kovin homeinen mutta pölyisen tunkkainen. Vieraskirjan mukaan edellinen vierailu tuvalla oli tapahtunut syksyllä, joten ei ihmekään, että ilma oli ummehtunutta. Aloitimme siis huolellisella tuuletuksella.

Tein tulet kamiinaan ja aloitin lämmittämisen mahdollisimman varovasti. Homma lähti käyntiin yllättävän helposti. Piippu veti hyvin. Sillä välin, kun tupa pikkuhiljaa lämpeni, istuskelimme tuvan pihalla nuotiopaikalla nauttien iltapalaa, tuijottaen tulta ja kuunnellen yön ääniä pöllöjen toivossa.

Ainoat äänet olivat kuitenkin satunnainen koiran haukunta alhaalta yleiseltä tulipaikalta sekä ihmisten hiljainen juttelu. Nekin pian hiljenivät, kun ilmeisesti nuotioiltaa viettämässä käynyt pieni seurue koirineen poistui parkkipaikan suuntaan.

Ilta oli ihan kummallisen lämmin. Vaikka ilma oli vain hiukkasen plussan puolella, jotenkin ei tullut yhtään kylmä. Välillä pienet tuulenpuuskat kohisuttivat puiden latvoja, mutta enimmäkseen oli tyyntä. Pilvipeite rakoili ja paljasti oranssina nousevan täysikuun. Vänkyräisten mäntyjen ja riekaleisten pilvien takaa kumottaessaan se oli yhtä aikaa jotenkin pelottava ja sykähdyttävän kaunis näky.

Iltayhteentoista mennessä olimme grillanneet makkarat, sammuttaneet nuotion, tehneet iltatoimemme ja käpertyneet tupaan. Emme pitäneet tulta kamiinassa koko yötä, mutta kaverit päivystivät vuorotellen muutaman tunnin alkuyöstä kipinävahtivuorossa, ja minä heräsin aamuyöllä kohentamaan hiillosta.

Vaikka tuvassa oli tunkkaista, minäkin astmaatikkona pystyin hengittämään ihan kohtuullisesti. Aamulla olin toki tukkoinen, mutten heräillyt yöllä yskimään. Täytyy kuitenkin sanoa, että tuvassa oli vanhat vaahtomuovipatjat ja hirveästi kaikenlaista pikkutavaraa keräämässä pölyä. Yhdestäkään kattilasta ei kyllä löytynyt kuollutta myyrää, kuten usein tällaisissa paikoissa, mutta patjoissa oli vähän pipanoita.

En ymmärrä, miksi autiotuvissa tai vastaavissa pitää olla patjoja ja muuta sellaista siisteysteknisesti arveluttavaa tavaraa. No, onneksi patjat sai siirrettyä pois pedeistä, ja minäkin nukuin mukavasti.

Havahduin herätyskellooni puoli viiden aikaan.

Yhteinen aamuherätysaikamme oli vasta kuudelta, mutta piti saada tuli pesään, jotta kaikkien olisi mukavaa herätä ja vaihtaa vaatteet. Halusin myös ehtiä ulos kuuntelemaan, josko viirupöllö olisi lajityypillisesti aamuyöaktiivisena äänessä. Kamiinassa kyti vielä, joten lämmittäminen ei kauaa ottanutkaan.

Kun astuin ulos, äkäiset tuulenpuuskat pieksivät metsää, mutta aina kun kohina hetkeksi taukosi, kantautui suolta päin etäistä teerien soidinpulinaa. Pöllöjä ei kuulunut.

Aamuyön kipinävuoro hujahti ohi niin nopeasti, että olin ihan hämmentynyt, kun kello olikin jo kuusi ja piti ryhtyä herättämään muita. Puolisen tuntia myöhemmin olimme siirtäneet itsemme tuvalta tuulisen, hämärän, sateentihkuisen metsän läpi Vajosuon luontotornille. Yksi kaveri liittyi seurueeseemme siellä. Hän oli saapunut hetkeä aiemmin parkkipaikalle ja kävellyt metsän läpi tornille.

Taivas oli tyystin pilvien peitossa, emmekä siis nähneet auringon nousua. Valon määrä kuitenkin kasvoi pikkuhiljaa. Näkyvyys pysyi utuisuuden vuoksi heikkona, ja aamun mittaan pilvet laskeutuivat alaspäin niin, että lopulta näimme vain muutaman sata metriä suomaisemaa ennen kuin se katosi sumuun.

Aluksi suo näytti autiolta. Vain närhen karhea huutelu rikkoi hiljaisuuden. Kuten aina, pian alkoi kuitenkin tapahtua. Teerikukkoja löytyi kaukoputkeen sieltä täältä, ensin puissa ruokailevia, sitten yhtäkkiä muutama maassa pyrstöjään levittelevä ja kohta kokonainen kuudentoista kukon parvi, joka nousi pienen nahistelun jälkeen lentoon ja pyrähteli sitten edestakaisin pitkin suota, kunnes laskeutui lopulta metsän taakse näkymättömiin.

Tuuli peitti alleen teerien äänet tai sitten linnut nahistelivat aivan hiljaa. Töyhtötiaisen ja kiurun laulut kuitenkin kuuluivat. Muutama töyhtöhyyppä lenteli kauempana suolla ja pari muuttavaa meni metsän päällä. Myös muuttavia kiuruja viiletti ylitse.

Joutsenpariskunta saapui, lensi kierroksen ja katosi jonnekin. Oli liikuttavaa ajatella, että kyseessä oli ehkä vuosikausia Vajosuolla pesinyt pariskunta, joka oli vasta saapunut muuttomatkalta katsomaan kotipaikkaansa. Samoin kaksi kurkea - ehkä myös Vajosuon vanhat asukkaat - ilmestyi pilviseltä taivaalta.

Pari kanadanhanea ja jokin yksinäinen harmaahanhi lensi ohi. Korpit leikkivät tuulessa. Lintuja tarkkaillessamme keitimme puuroa ja kahvia. Yhtäkkiä suon ylle ilmaantui valtaisa petolintu, joka lensi ylväin siiveniskuin matalalla maisemaa tarkkaillen. Kaikkien katseet nauliutuivat otukseen.

Maakotka - se todellakin oli maakotka. Meinasi mennä kahvit väärään kurkkuun. Maakotkaa ei ihan joka päivä näe, eikä varsinkaan näin hyvin ja läheltä.

Kun pilvet painuivat alemmas ja tihkusade voimistui, lintumuuttoakin alkoi tulla enemmän. Pieni parvi joitain kahlaajia, oletettavasti hyvin varhaisia metsävikloja, painui ohi. Uuttukyyhkyjä meni myös. Sitten taivaalta kuului kummallisen tuttu vihellys, kimeä ja surumielinen huuto. Hetken hämmennyksen jälkeen hoksasin, että kyseessä oli kapustarinta, ja samassa kolme veikeää viheltelijää pudottautuikin suolle melko lähelle tornia.

En tiedä, miksi olen niin usein hämmennyksissä kohdatessani niitä missä tahansa muualla kuin tuntureilla. Kapustarintoja ilmeisesti pesii Vajosuolla, ja olen nähnyt niitä täällä usein, mutta silti olin jälleen ymmälläni. Tällä kertaa hämmensi ajankohta - olen ollut siinä käsityksessä, että kapustarinta saapuu muutolta vasta reippaasti huhtikuun puolella, joten niiden kohtaaminen yllättäen maaliskuun hangilla taisteli hetken järkeäni vastaan.

Selkeästi yön tuulinen ja poutainen sää oli ollut suotuisaa monen linnun muutolle, ja nyt aamun sade ja matalalla roikkuva pilvimassa painoivat niitä alas. Hyvä pudotuskeli olisi houkutellut jäämään tornille pidemmäksikin aikaa, mutta olimme sopineet lähtevämme yhdeksältä eteenpäin, että porukka välttyisi palelemiselta ja pääsisi jossain vaiheessa päivää kotiin.

Palasimme tuvalle, siivosimme ja pakkasimme, kannoimme uudet polttopuut sisään ja aloimme tehdä lähtöä. Sade yltyi tihkusta kunnon ropinaksi. Olin ollut aikeissa ottaa dokumenttikuvia tuvasta ja sen pihasta aamun valossa, mutta sade teki siitä vaikeaa, joten sain vain pari kämäistä räpsyä.

Päätimme olla kulkematta metsäpolkua, sillä aamuyöllä sitä kautta saapunut kaveri kertoi, että pitkokset olivat erittäin vaikeasti jäisiä, eikä porukkamme kenkävarustus ollut oikein tilanteen tasalla. Niinpä suuntasimme parkkikselle samaa tietä, jota olimme tulleet yöllä. Punatulkut ääntelivät. Käpytikka rummutti ja huuteli. Polulla oli teeren ulostetta.

Takaisin Turkuun ajaessamme pysähdyimme tuon tuostakin tarkkailemaan pelloille laskeutuneita lintuja. Joutsenparvia oli siellä täällä. Töyhtöhyypät soidintelivat innokkaasti. Kiurut lauloivat täyttä päätä. Lähempänä Turkua alkoi näkyä myös valtavia muuttoparvia hanhia ja töyhtöhyyppiä. Harmitti ihan, että oli palattava kaupunkiin.

Otin koko reissulta vain kymmenisen räpsyä, joista nämä olivat kuvitusarvoltaan kelvollisimmat. Sateessa ja pimeässä on vähän paha kuvata minun kalustollani. Luonnollisesti nämä eivät ole missään aikajärjestyksessä, vaan kaikki on otettu aamulla. Vaikka kuvien tunnelma on harmaa ja retkisää olikin aika kolkko, niin päällimmäisenä mieleen ei jäänyt missään nimessä sade tai tuuli vaan hienot lintuhavainnot, tunnelmallinen iltanuotiohetki ja erityisesti aamuöinen kipinävahtivuoroni.

Jostain syystä yksin yöllä kamiinan ääressä istuminen, hiljalleen palavien klapien tuijottaminen ja sytykkeiden vuoleminen ajan kuluksi on vain jotain todella merkittävää. Sitä pitäisi päästä tekemään useammin.