Pakettikäsitapaus

Minulta murtui kämmenluu, joten koko käsi on nyt paketoituna neljä viikkoa. Kun viime torstaina horjahdin bussissa ja kolautin käteni, en voinut aavistaa, että edessä olisi taas murtumadiagnoosi. Pärjäilin käden kanssa vuorokauden omin avuin ennen kuin menin lääkärille. Toki käteen sattui, eikä sillä voinut tehdä juuri mitään, mutta ei se niin kipeä ollut, että olisin itse arvellut murtumaa. Niinpä diagnoosi tuli taas pienenä järkytyksenä.

Minulla on luunmurtumista vähän turhan paljon kokemusta viime vuosilta. Neljä vuotta sitten murtui nilkka kahdestakin kohtaa, ja vuotta ennen sitä meni sormi. Molemmilla kerroilla - mutta aivan erityisesti sen nilkan kanssa - oli melkoinen shokki saada kuulla, että luu on poikki. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta en ainakaan, että raaja laitetaan yli kuukaudeksi pakettiin ja elämä alkaa pyöriä toipumisen ympärillä.

Sama juttu jälleen. Tuijotin röntgenkuvaa epäuskoisena. Kun ortopedi kertoi jatkohoidosta, tajusin, että kätenihän tulee olemaan paketissa koko toukokuun. Saan sen vapaaksi vasta kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Ei auttanut kuin ryhtyä laittamaan vuoden hektisimmän kuukauden suunnitelmia uusiksi.

Onneksi yksikätisenäkin pärjää ihan kohtuullisesti. Elämä lastoitetun käden kanssa on huomattavasti helpompaa kuin kipsatun jalan. Sitä paitsi murtuma on vasemmassa kädessä ja vieläpä nimettömän kohdalla, ja minä olen onneksi oikeakätinen. Suurimmat vaikeudet tässä liittyvätkin lähinnä päähäni.

Olen tottunut tekemään asioita ripeästi, joten turhaudun, kun kaikki vie niin paljon aikaa yksikätisenä. En tykkää olla autettavana, sillä koen olevani liian vaativa ja rasittava. Minua ahdistaa, kun en voi pestä käsiäni kunnolla. Lisäksi tunnen aina jonkinlaista huonommuutta niinä hetkinä, kun kivun takia kiroilen ja menetän malttini. Onneksi olen käynyt vuosikausia terapiassa ja opetellut pärjäämään muun muassa juuri tällaisten tunteiden äärellä, joten yhden pakettikäden aiheuttama lannistus on suhteellisen pientä.

Kyllä se kuitenkin käy välillä voimille, kun joutuu jatkuvasti neuvottelemaan itsensä kanssa. Heti aamusta alkaen saa hetki toisensa perään ensin vakuuttaa itsensä siitä, että on ihan hyväksyttävää kokea negatiivisia tunteita, sitten keskittyä kiitollisuuteen esimerkiksi siitä, että olen oikeakätinen ja että minua ylipäätään autetaan, ja lisäksi vielä yrittää pitää mielessä, ettei juuri millään asialla ole niin kiire, ettenkö voisi ihan mukavasti tehdä sitä vähän hitaammin yhdellä kädellä.

Yllättäen minua turhauttaa ehkä eniten tämä koneella kirjoittaminen. Pystyn käyttämään pakettikädestä kivun sallimissa rajoissa korkeintaan yhtä sormea. Olen tottunut kymmensormijärjestelmään. Voitteko kuvitella, miten raskaalta ja hitaalta kirjoittaminen nyt tuntuu ja miten paljon lyöntivirheitä teen?

Hyvä, ettei minulla juuri nyt ole mitään kirjoitustöitä tehtävänä. Blogia voin naputella sen verran, kuin tuntuu hyvältä, mutta duunit pitäisi hoitaa vaikka väkisin. Näillä näkymin kirjoitusaktiivisuuteni tuleekin hetkeksi heikkenemään. Muutama juttu blogiin on kuitenkin jo työn alla, ja ne haluaisin saada pian valmiiksi.

Nämä kuvat otin juuri päivää ennen tapaturmaa Puolalanpuistossa. Kaunista on.