Lintutornikisailua hämäläismaisemissa

Tornien taisto on monelle luontoihmiselle eräänlainen kevään kohokohta. Olen osallistunut taistoon reilun kymmenen vuoden ajan miltei joka kevät, ja putki jatkuu edelleen. Tänä keväänä oltiin taas mukana samalla joukkueella kuin kahtena edellisenä vuonna. Valitsimme tornimme tuttuun tapaan aivan uudesta ja suhteellisen vieraasta paikasta. Suuntasimme katseemme Hämeeseen ja löysimme hyvän oloisen tornin Jokioisilta.

Pellilänsuon lintutorni

Tukikohtana tällä toukokuun alun lintureissulla toimi kaverin perheen kesämökki, niin kutsuttu Humppilan lomaparatiisi. Minä ja Krotti tapasimme Helsingin suunnalta tulleet joukkuetoverit aurinkoisena mutta viileänä perjantai-iltana Forssan Autokeitaalla, mistä sitten ajoimme peräkanaa yhä vain kapenevia teitä mökille. Matkalla pysähdyimme kiikaroimaan tienvarren pellolla lepäileviä hanhia.

Illalla mökin pihassa lauloivat laulurastaat ja punarinnat. Muutama punatulkkukin kuultiin. Auringonlasku oli tavattoman kaunis. Sää kävi yhä vain viileämmäksi, ja koko porukka päätyi yöpymään sisällä mökissä. Yöllä olikin sen verran paljon pakkasta, että olen iloinen valinnastani jäädä sohvalle pötköttämään telttailun sijaan. Olisi saattanut vähän hytisyttää minun makuupussillani.

Iltatunnelmaa Humppilan lomaparatiisissa

Nukuin ihan kohtuulliset viiden tunnin yöunet ja heräsin suhteellisen virkeänä puoli neljältä. Kun hipsin pimeän pihamaan poikki huussille, kuurainen nurmikko rapisi saappaiden alla ja hengitys höyrysi. Pakkasta oli nelisen astetta, mutta sää oli sentään tyyni ja pilvetön. Rantasipi sipitteli laiturilla. Mustarastaan luritus hallitsi äänimaisemaa.

Aamuneljän jälkeen lähdimme ajamaan kohti Pellilänsuon lintutornia. Lehtokurppa pyrähti lentoon tien vierestä, ja useampi pieni hirvieläin pällisteli menoamme. Aamu jo sarasti, kun saavuimme tornille kymmentä vaille viisi, siis vain hetkeä ennen taiston alkua. Kohtasimme oitis vallan odottamattoman ongelman.

Tornin edustalla oli kurjen pesä. Hautova emolintu säikkyi pois, kun nousimme torniin, ja munat jäivät yksin pakkaseen. Ei auttanut kuin istua alas tornin laitojen taa piiloon ja odottaa ihan hiljaa, että emo uskaltautui takaisin pesälle. Sitten jatkoimme taistoa hipihiljaa aloillamme seisten. Hautova kurki näytti levolliselta, mutta reagoi kuitenkin jokaiseen ääneen kohottaen päänsä ja pälyillen epäluuloisesti ympärilleen.

Kurki pesällään

Aamun sineä ja auringonnousun hehkua Pellilänsuon kosteikolla

Jostain syystä ajattelimme, että voisimme jatkaa taistoa täällä, joten aloimme laskea lintuhavaintoja toiveikkaina. Runsaslukuiset mustakurkku-uikut olivat ehkä aamumme päätähtiä heti kurkien jälkeen. Kuulin ensimmäistä kertaa tälle keväälle tiltaltin, pajulinnun ja metsäkirvisen. Komea palokärki lensi ohitse. Hömötiainen lauloi. Lajeja karttui listaan pian 29.

Pellilänsuo on tietääkseni entinen turvetuotantoalue, joka on sittemmin muutettu lintujärveksi. Paikka onkin hassun näköinen yhdistelmä entistä suota, nuorta ryteikköistä metsää ja lintuisaa kosteikkoa. Mukava torni seisoo metsikön kätkössä lutakon rannalla pienen soratien päässä. Täällä olisi ollut ihan kiva viettää koko taistopäivä, mutta jouduimme muuttamaan suunnitelmaa.

Kun toteat kenkäsi liian kylmiksi pakkasessa seisoskeluun ja vaihdat ne villasukkiin ja nahkarukkasiin!

Kylmyys ja pissahätä velvoittivat laskeutumaan tornista ensimmäisen tunnin jälkeen. Vaikka kuinka yritimme edetä diskreetisti, kurjet huomasivat liikehdintämme portaikossa, eivätkä uskaltaneet pysytellä pesällään. Palasimme puskahyppelyltä ja lisävaatteidenhakureissulta torniin vain toteamaan, ettei tästä tulisi mitään.

Toivon sydämeni pohjasta, ettei käyntimme Pellilässä tänä toukokuisena pakkasaamuna pilannut kurkiparin pesintää. Toivottavasti myös muut tornille tulleet ovat tajunneet poistua oitis ja jättää kurjet rauhaan. Jos joku on vieraillut kohteella tai tietää muuten jotain näiden kurkien pesinnän etenemisestä, haluaisin kovasti kuulla uutisia.

Kunpa tämä tieto vain olisi saavuttanut meidät jo edellisenä iltana eikä vasta tornille saapuessamme...

Pikaisen palaverin jälkeen pakkasimme kamppeemme ja jätimme kurjet rauhaan. Oli aika vaihtaa tornia. Onneksi olimme tätä reissua suunnitellessamme käyneet huolellisesti läpi seudun tornitarjonnan ja tiesimme, minne voisimme lähteä. Aivan lähellä sijaitsevalla Lintupajun tornilla ei ollut kisan sivujen mukaan joukkuetta, joten päätimme vallata sen. Ajomatkakin oli mitättömän lyhyt.

Kello oli vasta 6:30, kun aloitimme kisan uudelleen toisella tornilla, varasuunnitelmamme mukaisesti Lintupajun luhdalla, hyvin erilaisessa ympäristössä kuin aamun ensimmäinen kohteemme.

Tornilla oli saapuessamme jo yksi paikallinen lintumies, ja minä kiipesin ensin ylös kysymään häneltä, passaako meidän tulla pitämään Tornien taistoa. Passasi oikein hyvin. Saimme loistavia vinkkejäkin aiemmin täällä näkyneistä linnuista sen parin tunnin ajan, kun kyseinen lintumies oli seuranamme. Tornilla kävi myöhemmin muutama muukin paikallinen lintuharrastaja.

Lintupajun torni

Lintupajun torni sijaitsee maantien reunassa pienessä metsikkösaarekkeessa, ja näkymä avautuu mutkittelevan Loimijoen rantaniityille ja -pelloille. Varhain keväällä joki tulvii, jolloin niityt kuhisevat lintuja. Nyt tulvakosteikkoa oli enää aika vähän jäljellä, mutta saatoimme silti kuvitella, minkälainen paikka Lintupaju on parhaimmillaan. Oli se nytkin oikein viihdyttävä.

Vaikka jouduimmekin aloittamaan taistomme alusta torninvaihdon jälkeen ja olimme siten ikään kuin missanneet aamun parhaan havainnointiajan, teimme kuitenkin koko joukon hyviä löytöjä. Päivästä kehkeytyi kaiken kaikkiaan ihan mainio, ja minä suorastaan tykästyin kohteeseen. Sillä on ihana nimikin!

Lintupajun luhdan maisemaa

Tuulihaukat näyttäytyivät useaan kertaan peltojen yllä saalistamassa. Kahlaajia näkyi runsaasti, vaikka ilmeisesti kohteen paras kahlaaja-aika olikin jo ohi. Kaikki tavallisimmat viklot havaittiin. Joelta löytyi myös ihan kohtuullisesti sorsia. Hanhimuuttoa meni hiukan. Keltavästäräkki ja pensastasku saatiin lajilistaan, vaikka ne monta kertaa kunnostautuivatkin rantapusikkoon katoamisessa juuri siinä kohtaa, kun vasta yksi joukkueen jäsen oli ehtinyt havaita ne. Kauempana joen yllä pyöri myös pääskyjä.

Suokukkoja oli ihan vilisemällä. Saimme ihailla koiraiden värikkäitä röyhelökauluksia ja vauhdikasta mittelöintiä. En tosin olisi kyllä koskaan uskonut, että voisin väsyä suokukkoihin, mutta jossain kohtaa aamua tuli tosissaan jo vähän kyllästynyt olo, kun ties monettako kertaa luuli näkevänsä jotain uutta ja erikoista, joka osoittautuikin sitten lopulta taas uudeksi suokukkoesiintymäksi.

Tornin takana metsikössä pyöri rastaita, punatulkkuja ja keltasirkkuja. Hippiäinenkin kuultiin. Laulavien lintujen havainnointia haittasi kyllä päivän edetessä kasvava liikenteen määrä. Piti oikein höristää korviaan, että ehti kuulla jotain ennen kuin taas seuraava auto ajoi ohi. Lintupaju on selkeästi ennen kaikkea varhaisaamun kohde.

Metsikköä tornin takana

Metsäkauriit varastivat hyväksi toviksi huomiomme. Kaksi pukkia säntäsi kovasti haukahdellen tornin ohi ja niityn poikki. Toinen näytti ajavan toista takaa. Yllättäen pakenija hyppäsikin jokeen, ui sen yli ja jatkoi juoksuaan kauemmas pellolle. Takaa-ajaja jäi joen rantaan ihmettelemään. Melkoinen näytös.

Aamu oli pitkälle hyisen kylmä. Pakkanen väistyi vasta aamupäivän puolella, mutta onneksi ennusteessa kummitellut lumi- tai räntäsade ja tuuli pysyivät poissa. Aurinko eteni metsikön taakse ja porotti lopulta selkiimme, kun kyttäsimme jokivarren elämää. Eipä siis ollut vastavalon ja häikäisyn ongelmaa, vaikka väreilyä vähän esiintyikin.

Lintupajun torni oli siitäkin mukava, että oli tilaa repuille ja ruuanlaitolle.

Aamupäivällä alkoi väsyttää ja hetken oli vähän laiska olo, mutta tsemppasimme viimeisen tunnin ajan urheasti ja saimme yhteensä 49 lajia listaan Lintupajulta. Tuloksemme oli ilmeisesti tälle paikalle ihan asiallinen, mutta uskon, että olisimme yltäneet vielä parempaankin, jos olisimme saapuneet heti viideltä. Pellilänsuolta saimme lisäksi 12 muuta lajia, ja päivän kokonaissaldo 61 lajiahan olisi ollut näillä mestoilla jo melkoinen saavutus, jos se olisi vain tullut yhdeltä tornilta.

Päivän tunnelma - se oli kahdeksan tuntia tätä

Heti taiston päätyttyä horisontista alkoi ilmaantua hanhiparvia aivan tolkuttoman pituisina ketjuina. Erotimme joukosta metsä- ja tundrahanhia, mutta onneksi molemmat lajit oli tullut havaittua myös jo taiston aikana. Muuten olisi saattanut pänniä. Mitään harvinaisuuksia ei sattunut kiikariin, mutta arviomme yksilömäärästä huiteli lopulta kolmen ja neljän tuhannen välillä. Melkoinen näytös tämäkin.

Hanhet nähtyämme lähdimme kahvilan kautta vielä jatkoseikkailulle Loimalammille. Kuljimme kierroksen kauniissa keväisessä hakametsässä ja tutustuimme Salmistonmäen lintutorniin, joka olikin vähän pelottavampi tapaus. Minä en uskaltanut edes kiivetä ylös. Muut menivät, mutta kukaan ei rohjennut lähteä taiteilemaan tikapuita kaukoputken kanssa, joten havainnot jäivät ilmeisen suurpiirteisiksi.

Salmistonmäen lintutorni

Alhaalla odotellessani laskin laulavia peippoja, tiaisia, pajulintuja sekä laulu-, musta- ja punakylkirastaita, joita olikin äänessä aika liuta. Kalliokedon kukkaloisto oli myös ihastuttavaa. Kokonaisuudessaan maisema oli lehtikuusineen ja korkeine katajineen jotenkin eksoottinen juuri sillä tavalla, että fiilis oli kuin jossain ulkomailla reissatessa.

Kedon orvokkeja

Varsinainen perinnemaisema-aarre!

Tämän piipahduksen jälkeen suuntasimmekin taas forssalaiselle huoltoasemalle, missä söimme vielä jotain lounaan ja päivällisen välimuotoa yhteisen retkemme päätteeksi, kertasimme lajisaldoa ja suunnittelimme jälleen uutta retkeä heti seuraavalle viikonlopulle. Sitten autokuntamme lähtivät eri suuntiin.

Kotimatkalla Turkuun päin minä ja Krotti pysähdyimme vielä Kaarinassa Piikkiönlahdella, missä näimme yllättäen ristisorsan. En muista ikinä ennen kohdanneeni taddea Piikkiönlahdella, vaikka olenkin päivystänyt siellä hyvin hyvin paljon elämäni aikana, joten olin ällistynyt. Myös pääskyjä näkyi, mukaan lukien törmäpääskyjä. Merikotka lensi kauniin kaarroksen lahden yllä.

Piikkiönlahti

Pitkän retkirupeaman päätteeksi oli mukavaa saapua kotiin. Naputeltuani uudet havainnot vuodenpinnalaskuriini, lukema oli kauniisti 111. Satasen raja oli mennyt rikki reissun aikana.

Kiitos kuuluu joukkuetovereille hyvästä taistoreissusta, lounaishämäläiselle luonnolle kaikesta mielenkiintoisesta havainnoitavasta sekä paikallisille harrastajille vinkeistä. Tunnelmia ja kuvia tältä reissulta löytyy myös joukkuetoveri Metsähiipparin blogista.