Kevättä ja jäätä - Vajosuon kierros helmikuussa

Helmikuun lopussa, ensimmäisenä virallisena Kevätseuranta-viikonloppuna Turussa oli hyvin keväinen tunnelma. Aurinko paistoi terävästi, oli peräti +8 astetta lämmintä, ja maa oli pitkälti lumeton. Sunnuntaina meillä oli sopivasti aikaa tehdä pieni päiväretki, mutta ensin piti puntaroida, lähtisimmekö meren äärelle katsomaan lintuja vai metsään kävelemään. Ranta tarjoaisi varmasti enemmän havaintoja Kevätseurantaan, mutta edellisestä kansallispuistometsäretkestä oli jo kuukausi. Valitsimme lopulta metsän.

 

Perinnepadan puoti oli taas auki, kuten viime keväänä, mikä houkutteli liikkeelle Kurjenrahkan kansallispuistoon Vajosuon suuntaan. Aloitimme reissun siis ajamalla pikkuteitä metsien ja peltojen läpi puodille. Ostimme vihiksiä mukaan nuotieväiksi, ja hörppäsin myös kupin kahvia. Pihassa linturuokinnalla pyöri niin kuusi-, töyhtö- kuin hömötiaisiakin, joten kaikki metsätiaiset harvinaisinta myöten tuli havaittua kerralla.

Perinnepadan jälkeen seuraava pysähdys olikin itse kansallispuisto. Vajosuon parkkipaikalla oli autoja ristiin rastiin niin, että sekaan mahtui nippa nappa. Yleensä täällä on hiljaisempaa. Vähän huolestutti, olisivatko kaikki kolme tulentekopaikkaakin jo tupaten täynnä, mutta otimme eväsrepun mukaan ja lähdimme patikoimaan. 

Vajosuon kierroksen poluilla on märkää kaikkina vuodenaikoina. Keväällä voi olla suorastaan tulvaista. Pitkospuita on vain osan matkasta, varsinaisilla suo-osuuksilla. Paljon on myös pitkostamatonta märkää metsänpohjaa. Nyt polut olivat pääosin lumisia ja jäisiä, mutta sulamispuroja solisi kaikkialla, ja parhaimmillaan vettä oli jään päällä useita senttejä. Minulla oli jalassa kumisaappaat ja kunnon liukuesteet, ja millään muulla jalkinevalinnalla en olisikaan voinut oikein nauttia retkestä.

 

 

Etenimme kierrosta vastapäivään. Vaikka parkkiksella oli ollut paljon autoja, poluilla tuli vastaan vain muutamia ihmisiä. Virallinen merkitty reitti on vain kolmikilometrinen, mutta ihmeellisesti ne ihmiset vain onnistuvat katoamaan sinne. No, toki ehkä jotkut olivat merkityn reitin ulkopuolellakin. Lunta oli metsän varjoissa vielä sen verran paljon, että hiihtäminen ja lumikenkäilykin olivat vaihtoehtoja.

Tuuli puhalsi puuskissa kohtalaisesti ja humisutti latvuksia. Kun se välillä vaimeni, saattoi kuulla hippiäisten piiskutuksen, hömötiaisen laulun tai korpin ronkunnan. Kävellessä ei tuulesta huolimatta tullut kylmä, mutta taukoa varten olin varannut mukaan lisähupparin. Taukopaikkaa lähestyessämme aloimme arpoa, menisimmekö tsekkaamaan ensin suon laidassa sijaitsevan laavun vaiko ylempänä kalliolla olevan nuotiopaikan ja keittokatoksen tilanteen. Päätimme aloittaa laavusta.

Paikalla oli yllättäen vain yksi ihminen ja koira, joten mahduimme hyvin turvavälein liittymään seuraan. Yksinäinen retkeläinen oli tosi mukavaa juttuseuraa, ja koirakin oli mitä hauskin otus. Olimme ihan suotta pelänneet, ettei nuotiopaikoille mahtuisi turvallisesti. Makkaroiden ja vihisten paistumista odotellessa kävin suon reunassa kiikaroimassa, mutta siellä ei liikkunut mikään muu kuin viimekesäinen kuiva heinikko tuulessa.

 

Herkut maistuivat, ja nuotion tuoksua oli ihana haistella. Ruokahetken jälkeen lähdin hakemaan kauempana sijaitsevalta puuvajalta täydennystä polttamiemme puiden tilalle. Jo puolimatkassa kirosin, kun olin päättänyt ottaa laavulta klapinkantotelineen mukaani, sillä se yksinään painoi yhden klapisylellisen verran ja oli minun pituuteeni nähden aivan liian suuri ergonomisesti kannettavaksi. Niinpä sain kuljetettua vähemmän klapeja, kuin ilman sitä olisin saanut, ja koko paluumatka oli hirveää ähinää ja kökellystä.

 

Kun lähdimme laavulta huussin kautta jatkamaan retkeä, päätimmekin kulkea virallisen reitin sijaan loppumatkan eri polkua. Varsinainen merkitty reitti oli niin jäinen, että liukuesteistä huolimatta aloin olla aika väsynyt tasapainoiluun, kun taas vaihtoehtoisella polulla näytti olevan lähinnä vain lumista. 

 

Hieman ennen parkkipaikalle vievää loppusuoraa, lähellä huoltotien puomia, alkoi lumella näkyä metson ulostetta ja jalanjälkiä, ja tien varressa oli aggressiivisesta metsokukosta varoittava kyltti. Muistinkin kuulleeni tästä tapauksesta aiemmin talvella, mutta olin unohtanut koko asian. Onneksi jäljet ja ulosteet eivät näyttäneet aivan tuoreilta, eikä missään näkynyt siivenvetojälkiä, joita soitimella oleva metsokukko jättää jälkeensä raahatessaan siivenpäitään maata pitkin. 

Hiippailimme varovasti eteenpäin, mutta metsoa ei näkynyt, ja hyvä niin. Jos metsokukko soidintaa yksinään vailla tappeluseuraa muista metsoista, se saattaa hyökätä ihmisen kimppuun ja olla hyvinkin vaarallinen. Olen kerran kohdannut niin sanotun hullun metson, ja vaikka ison linnun näkeminen läheltä olikin hienoa, tilanne oli ennen kaikkea surullinen. Metsojen kuuluisi kerääntyä ryhmäsoitimelle kamppailemaan keskenään, mutta sopivien metsien huvetessa osa kukoista jää yksin riehumaan. 

Mietimme, miksi tällaisen edustavan, metsäisen kansallispuiston laidalla joku metsokukko on ollut ihan yksinään soitimella ja uhannut ihmisiä, mutta ehkäpä se oli uusi täällä, eikä ollut vielä löytänyt pelipaikoille. Kuka tietää. Nyt se oli poissa, ja olimme toiveikkaita, että se olisi löytänyt jollekin kunnon soidinpaikalle lajitovereittensa luokse.

Metson ulostetta hangella

 

 

Paluumatkalla Turkuun katselimme vielä lumettomia peltomaisemia tieltä käsin, josko töyhtöhyyppiä tai kiuruja sattuisi jo kiikariin. Toistaiseksi emme vielä havainneet yhtäkään, vaikka samana viikonloppuna niiden kärkijoukot olivatkin jo saapuneet rannikolle. 

 

Tämä lämmin helmikuun loppu tuntui jonkinlaiselta kevään avaukselta. Sen jälkeen saatiin toki lisää uutta lunta ja pakkaspäiviä, mutta nyt on taas lämmin ja lumi sulaa vauhdilla.

Onko teillä päin näkynyt jo kevään merkkejä?