Öisiltä retkiltä

Viimeyö oli minulle tänä kesänä ensimmäinen laatuaan, jonka äänimaisemaa hallitsivat hepokatit, eikä yksikään lintu laulanut. No, aamun koitteessa helähti kyllä yksittäinen punarinnan säe ikkunan takaa, ja naapuritalon katolla pesinyt selkälokki kailotti hetken. Turilaita ei enää näkynyt parveilulennolla puiden latvustoissa. Yö oli jo verrattain pimeäkin. Vuodenaika on taittumassa.

 

Kesääni on mahtunut häkellyttävän monta aamunsarastukseen valvottua yöllistä retkeä. Joskus pari kuukautta sitten mietin hiljaa jossain ajatusteni syövereissä, että voisin yrittää olla järkevä ja rajata kesän yöretkeilyt yhteen tai kahteen hyvin suunniteltuun ja kohdennettuun retkeen, joilla ottaisin kaiken irti kesäöistä, ja muuten elelisin kuin kiltti yhteiskuntakelpoinen aamuihminen. Sinne ajatusten syövereihin se idea kuitenkin aika pian unohtuikin.

Ensimmäinen kesäyöretki

Yökukkumiskesäni alkoi toukokuussa, kun Euroviisu-lähetyksen katsottuamme keksimme, että voisimme lähteä yön jatkoksi kuuntelemaan vielä toista konserttia - yölaulajalintuja. Yö oli pimeimmillään, kun saavuimme Kaarinan puolelta Rauvolanlahdelle. Jätimme auton jätevedenpuhdistamon luokse ja harpoimme vanhojen tammien katveeseen.

 

Rämmimme pimeän, kuraisen metsän läpi lahden rantatiheikköön, jonka äänimaisema oli ylitsepursuavan täynnä erilaisten lintujen laulua. Lukuisat satakielet ja ruokokerttuset tykittivät menemään niin, että seasta oli vaikea erottaa muita ääniä - kuuluuko tuolta nyt rytikerttunen vai kuulenko vain osia joidenkin ruokokerttusten lauluista? (Kyllä se oli rytikerttunen.)

 

Ilma oli pehmeän lämmin ja utuinen. Aamu alkoi valjeta jotenkin äkkinäisesti, odottamatta. Tarvitsimme vielä lamppuja, kun etenimme puiden varjossa lahden rantaruovikon ja vanhan vedenpuhdistamon altaan väliin jäävää polkua, joka on kuin tiheän kasvillisuuden muodostama tunneli. Kun saavuimme polun päähän lintutornin juurelle, taivas alkoi olla jo valoisa. Yhtäkkiä kirjoseippo ja sepelkyyhky alkoivatkin jo laulaa, ja ilman lamppua näki hyvin, mihin jalkansa laittoi.

Samana yönä kotiinajomatkalla kuului vielä kesän ensimmäinen pensassirkkalintu. Lintu sirisi iloisesti Tampereentien Prisman vieressä Vähäjoen rannassa. Sirkkalinnut kuulostavat jostain syystä aina tosi eksoottisilta, kuin ne eivät kuuluisi suomalaiseen äänimaisemaan. Nykyään niitä tuntuu tulevan vastaan paljon aiempaa useammin. En tiedä, ovatko ne yleistyneet viime vuosina, vai tuntuuko minusta vain siltä.

Lähiseudun lintukohtaamisia

Yksi vakiopaikka, missä olen myös kuullut viime kesinä pensassirkkalintuja, on Piikkiönlahden jätevedenpuhdistamo Kaarinassa. Siellä oli tänäkin kesänä ainakin yksi reviiri. Pysähdyin sinne kuuntelemaan sirinää parina yönä ajaessani kotiin jostain kauempaa. Usein kesäisin Lohjan tai Salon seudun päiväretket venyvät niin, että kotiin tullaan vasta yöllä, joten matkalla voi pysähdellä kuuntelemaan yölaulajia.

Joinain öinä kävimme vielä reissusta palattuamme pienellä kävelyllä kotilähiössä, kun kerran olimme sopivasti hereillä. Yllätykseksi kuulin yhtenä iltana leppälinnun. En ollut ikinä ennen kuullut täällä sitä! Menimme myöhemmin etsimään, mistä laulu kantautui parkkipaikallemme, ja lintu löytyikin muutaman korttelin päästä sisäpihalta laulamasta. Olipa mukava yllätys. 

Yhtenä kesäkuun alun yönä päätimme lähteä Lietoon kokeilemaan onneamme, olisiko edellisenä yönä kuultu viiriäinen yhä äänessä. Kökötimme tietyömaan nurkalla hiekkatien varressa pienen ojan kohdalla pitkän aikaa, mutta viiriäistä ei kuulunut. Sen sijaan luhtakerttunen konsertoi hetken, ja kun ajoimme vähän matkaa eteenpäin pikkutietä, toveri Krotti kuuli myös kehrääjän.

Kohde jossa emme kuulleet viiriäistä

Samana yönä pistäydyimme myös Kaarinan keskustaan, missä yllättäen lauloi sekä viitakerttunen että taas uusi pensassirkkalintu. Viitakerttunen on yksi aivan erityisistä suosikkilinnuistani. Jos vain yhtä laululintua saisi kesän aikana kuunnella, valitsisin viitakerttusen. Se laulaa kaikkien muidenkin lintujen puolesta.

 

Ekopinnaretki kaatosateessa

Kesäkuussa sain pitkästä aikaa tehtyä kunnon ekopinnaretkiviikonlopun kävellen lähiseutua ympäri parina päivänä. Käppäilyyn sisältyi kiertelyä Halisten, Koroisten, Räntämäen ja Takakirveen seudulla - jokivartta, peltoa, niittyä, pensaikkoja, vanhoja pihoja, metsikköä, teollisuusalueen nurkkia. Viikonloppuun mahtui myös yöretki Koroisiin. Sää oli sadetta enteilevä, mutta matkalla ei vielä satanut, joten olimme optimistisia. Juuri kun saavuimme kohteeseen, taivas kuitenkin repesi. Onneksi sateenvarjot olivat mukana!

Sateen intensiteetti vaihteli öisen retkemme aikana kaatosateesta vähän rauhallisempaan ropinaan, mutta kokonaan laantuakseen se ei ottanut. Olimme olleet aikeissa istuskella Koroistenniemellä, syödä eväitä ja kuunnella lintuja pidempään, mutta tässä säässä linnut eivät juuri laulaneet, eikä sateen rummutuksen takaa meinannut kuulla sitäkään vähää, mitä olisi ollut kuultavissa. 

 

Kaikki oli pian litisevän märkää, polut kurasta liukkaita, eikä missään hyvää paikkaa istua edes hetkeksi alas - paitsi kuusiaidassa, jonka sisällä, valtavien vanhojen kuusien katveessa kulkee pieni polku. Sinne sitten päädyimmekin kyykkimään ja napostelemaan eväitämme sateen pauhatessa taustalla. Kuulimme pensassirkkalinnun sekä luhtakerttusen, joka hieman laiskasti aloitteli pari kertaa laulantaansa, mutta sitten aina lopetti - vähän kuin yön sääolosuhteet olisivat olleet sillekin epämieluisat. Satakieli kantautui jostain kaukaa.

Ennen hyvin kuraisen ja märän retken päättymistä näimme vielä ketun. Se ei tuntunut juuri piittaavan säästä, vaan seikkaili lähikaupan nurkalla reippaan näköisenä. Yöretkeily on paitsi lintujen myös muiden eläinten havaitsemisen kannalta usein palkitsevaa, sillä päivisin niitä näkee aika harvakseltaan.

Lohjan seudun yölaulajakierros

Kesäkuun puolivälin paikkeilla teimme isommalla porukalla yölaulajaretken Lohjan seudulla. Tapasimme yhdeksältä illalla Siuntion Myransissa. Jätimme autot peltojen poikki kulkevien teiden risteykseen ja lähdimme kävelemään kohti niin sanottuja ankka-altaita. Päivä oli ollut todella kuuma - tässä vaiheessa kesän hirmuhelteet olivat jo käynnistyneet - eikä iltakaan tarjonnut juuri viilennystä. Mittari näytti yhä hellelukemaa, mutta onneksi tuulenpuuskat vilvoittivat ja aurinko oli jo painumassa taivaanrantaan.

Myransin lintupaikka koostuu avarasta pelto- ja niittymaisemasta sekä parista lammesta, joissa tarhataan ankkoja. Pellot sekä altaat rantapusikkoineen ja -ruovikkoineen tarjoavat paljon havainnoitavaa, usein harvinaisuuksiakin. Myransissa on havaittu peltosirkkuja, rastaskerttusia ja sen semmoista. Tänä iltana emme kuulleet ensinnä mainittua, mutta jälkimmäinen konsertoi reippaasti. Lisäksi huomiota herättivät satapäinen kottaraisparvi, lukuisat pensastaskut ja pari kuovia. Auringonlasku oli värikylläinen ja tunnelma mitä seesteisin. 

Myrans, Siuntio

 

Yhdentoista aikaan, kun hämärä alkoi jo tihentyä, saavuimme seuraavalle kohteellemme, Lohjan Savijärvelle. Kuuma oli yhä, mutta hyttysiltä ja etenkin polttiaisilta piti suojautua pukemalla pitkähihaista ja huivia päälle. Hyttysharso naamalle, hyttyskarkotetta kämmenselkiin, ja sitten laitumen poikki lintutornille. 

Satakielet ja ruokokerttuset lauloivat reippaasti. Luhtakana röhki ja vinkui. Kaksi luhtahuittia huittaili toisilleen jossain aivan tornin edustalla. Taivaanvuohi mäkätti ja kitkutti. Aivan mahtava öisen lintukosteikon ääniavaruus! Vaan eväiden syöminen oli vähemmän mahtavaa, kun joka haukkauksella suuhun kulkeutui myös ainakin yksi polttiainen. 

Puolen yön jälkeen matka jatkui. Pysähdyimme Saukkolantiellä Kosken kohdalle kuuntelemaan lisää ääniä. Kehrääjän kuiva surina kantautui jostain Äijäsmäen suunnalta. Myös ruokokerttusta ja pensassirkkalintua kuului taas.

Illan huipennus oli Vasarlanlahden kosteikko, joka tuttavien kesken tunnetaan nimellä Oja. Tulimme bongaamaan pikkuhuittia - ja sen me myös aivan oitis kuulimmekin. Pikkuhuitti on Suomessa suhteellisen tuore tulokas ja hyvin harvinainen. Reviirejä on koko maassa vuosittain vain kymmenisen. Tänä vuonna Tiirassa näyttää olevan merkintöjä yhdeksän kunnan alueelta. Lohjalla pikkuhuitti on pitänyt reviiriä jo useana kesänä joko Ojalla tai Savijärvellä, mutta me emme olleet kertaakaan aiemmin onnistuneet yhyttämään sitä. 

Pikkuhuitin erikoisen ääntelyn lisäksi kuului peräti kolme laulavaa pensassirkkalintua, yksi luhtakana, ainakin kymmenen ruokokerttusta sekä naurulokkien ja töyhtöhyyppien levottomia äännähdyksiä. Yksi vähän erikoisemman kuuloinen kerttunen lauloi myös välillä, mutta ei siitä saatu oikein selvää. Pari kiiltomatoa hehkui heinikossa.

Kävelimme hiekkatietä kosteikolle päin, sitten traktoriuraa laitumelle ja vielä vähän matkaa kuraista lehmäpolkua. Seisoskelimme pienellä sillanhökötelmällä laitumen halki virtaavan ojan äärellä. Tuijottelimme tummaa vettä. Kuuntelimme lintuja. Hyttyset söivät meitä.

Vasarlanlahti, Lohja

Kun kello kävi yhtä ja hyttysten ohella myös väsymys alkoi kaihertaa keskuudessamme, päätimme lopettaa retken ja hajaantua kukin tahoillemme. Minulla ja Krotilla oli vielä puolentoista tunnin ajomatka Turkuun. Matkan aikana aamu jo koitti heleänä ja raikkaana. 

 

Ajatus yöllä autoilusta on monelle vähän epämiellyttävä tai jopa pelottava, mutta minusta se on kesäisin aivan ihanaa - kunhan huolehtii tarkkaan omasta virkeydestä ja jaksamisesta. Minä tavallisesti piristyn samaa tahtia, kun aamu alkaa sarastaa, ja suurin ongelma näissä yöautoiluissa onkin se, miten saan kotiin päästyäni enää nukahdettua ollenkaan.

 

Juhannusyön sirkkalinnut ja dinosaurukset

Juhannusaattonakin oltiin Lohjalla. Kokkoa katsellessa kuuntelimme sirkkalintua, jonka laulu tuntui hieman liian hitaalta pensassirkkalinnuksi, mutta liian nopealta viitasirkkalinnuksi. Viitasirkkalintu on harvinaisempi, enkä ollut edes varma, olinko ikinä ennen kuullutkaan sitä luonnossa, joten en rohjennut tehdä mitään liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä tästä tapauksesta.

Myöhemmin samana yönä kuulin kuitenkin yhden viitasirkkalinnun, jonka määrityksessä ei ollut epäselvyyttä, sillä bongasimme sen paikasta, missä se oli laulanut jo ainakin viikon yöt ja tullut kirjatuksi Tiiraan. Paikka oli Salon Uskelan Isokylän emäkirkko, jonka sijainti olikin reittiteknisesti erinomainen, kun saavuimme Lohjalta moottoritietä pitkin - kirkko sijaitsee aivan lähellä motarin ramppia.

 

Täysikuu oli nousemassa. Se pilkisti pilvenriekaleiden takaa suurena ja punaisena. Maisema olisi sopinut taas jonkin kauhuelokuvan näyttämöksi. Paikalla oli myös muita lintubongareita. Yössä oudoissa kohteissa hiippailevista hämäristä ihmishahmoista ei voi koskaan olla varma, ovatko he liikkeellä samalla asialla kuin me, vaikka melko varmasti ovatkin. Asia selviää kuitenkin viimeistään siinä kohtaa, kun osutaan puhe-etäisyydelle ja aletaan mutisten ja kuiskaillen vaihtaa tietoja havainnoista. 

Laskin tämän emäkirkolla rauhallisesti sirisevän viitasirkkalinnun elämänpinnaksi, sillä tiettävästi en ollut havainnut lajia aiemmin ainakaan Suomessa. Sen sijaan en ole varma, olenko kuullut sen joskus aiemmin Virossa vaiko enkö. Havaintovihkoni kyseiseltä retkeltä on sotkuinen kaaos, eikä siellä ole merkintää lajista, mutta silti minulla on etäinen muistikuva, kuin olisin ehkä kuitenkin kuullut sen.

Halikonlahti, Salo

Juhannusaattoyö huipentui vielä Halikonlahdelle. Kävelimme pienen kierroksen Timalitornin parkkipaikalta myötäpäivään, molempien lintutornien kautta puhdistamon altaiden väliselle pengerpolulle ja sieltä takaisin autolle. Päivän kuumuus oli jäänyt taakse, mutta yhä oli miltei 20 astetta lämmintä. Ilma oli tyyni ja kostea, tuoksui vedeltä.

Kymmenet ruokokerttuset konsertoivat täälläkin. Yksi luhtakerttunen lauloi suoraan polun varressa. Toinen erikoisempi kerttunen jäi ihmettelyn asteelle, oliko kyseessä viita- vai luhtakerttunen. Pensassirkkalintuja kuului kaksi, samoin satakieliä. Muutama harmaahaikara näkyi hämärällä lahdella varjoina vasten vettä. Parinsadan naurulokin pesimäkolonia piti tietysti meteliä, vuorokaudenajasta viis.

Kun olimme saapuneet puoliväliin kierrostamme, pengerpolun keskivaiheille, huomasimme vähän matkan päässä laulujoutsenpariskunnan seisomassa polulla neljän untuvikkonsa kanssa. Valtavat valkoiset linnut näyttivät juhannusyön sinisessä hämärässä joltain aivan muulta kuin tavallisilta joutsenilta - suuremmilta, ihmeellisemmiltä, uhkaavammilta, esihistoriallisilta. Kun ne astelivat hitaasti meitä kohti, taivuttelivat kaulojaan ja kohentelivat siipiään, ne olivat dinosauruksia.*

Joutsenet voivat olla aggressiivisia suojellessaan poikasiaan. Niinpä emme tohtineet lähestyä. Toinen emoista asettui maahan ja otti poikaset siipiensä suojiin. Toinen huojui meitä kohti. Mietimme, uskaltaisimmeko ohittaa ne vai pitäisikö meidän kääntyä tulosuuntaamme. Joutsenet kuitenkin päättivät itse purkaa tilanteen poistumalla paikalta. Ne vaappuivat alas penkereeltä, laskivat vesille ja uittivat untuvaisensa turvaan.

Kaikista hienoista lintuhavainnoista juuri kohtaaminen tämän dinosaurusperheen kanssa jäi päällimmäiseksi mieleen. Näimme vielä muitakin untuvikkoja, kun ohikävelymme sai pienen sorsaemon paimentamaan poikasensa kauemmas rannan tuntumasta. Pajusirkku alkoi laulaa. Aamun sarastus maalasi lämpimiä sävyjä taivaanrantaan.

 

Ruisrääkästä hepokatteihin

 

Kirjoitin jo aiemmin keskikesän toiseksi viimeisestä yövalvontaretkestä. Silloin bongasimme lopulta viiriäisen. Viimeinen - tai viimeisin - retki oli viime sunnuntaina. Kävimme Karhulan maankaatopaikalla kuuntelemassa ruisrääkkää. Olimme epävarmoja, olisiko se enää äänessäkään, kun lähestytään jo heinäkuun puoliväliä. Ajattelimme silti mennä yökävelylle kokeilemaan, saisimmeko kuulla vielä vähän idyllistä ruisrääkän raksutusta.

Retken alkajaisiksi näimme hirven, joka seisoi vähän matkan päässä pellolla. Sen suuret korvat kääntyilivät, kun puhuimme. Sitten se lähti rauhallisesti poistumaan metsänreunaan - onneksi juuri eri suuntaan kuin meidän reittimme. Kun harpoimme tietä metsikön läpi kohti vanhaa maankaatopaikkaa, säikähdimme kurkien huutoa, joka kantautui jostain puiden takaa. 

Maankaatopaikalla joku myöhäinen kerttunen vielä vähän lauleskeli, muttei missään vaiheessa päässyt niin vauhtiin, että siitä olisi ottanut selvää. Kiipesimme tietä maavallien päälle - ja siellä se ruisrääkkä jo raksutteli kuivaa lauluaan. Olipa mukavaa! Kivikossa lennähti jokin pieni lintu, josta tuli mieleen kivitasku, mutta oli jo liian pimeää sanoa mitään varmaksi.

 

Lukuisat erilaiset hepokatit olivat myös äänessä. Olen hiljattain saanut Suomen heinäsirkat ja hepokatit -kirjan ja päättänyt alkaa opetella hepokatteja, mutta vielä tällä retkellä en ryhtynyt määrityspuuhiin. Kesän edetessä kyllä ryhdyn. Pitäähän sitä ihmisellä olla jotain, minkä takia valvoa senkin jälkeen, kun linnut lakkavat laulamasta.

 

*) Oikeastaanhan kaikki nykypäivän linnut ovat dinosaurusten perillisiä. Jotkut niistä vain vaikuttavat välillä enemmän hirmuliskoilta kuin toiset.