Vuorten ja järvien Repovesi - Kaakkurin kierros kahdessa päivässä

Välillä käy älyttömän hyvä tuuri säiden suhteen. Kun sopii retkelle ajankohdan kauas ennakkoon, ei voi mitenkään tietää, minkälaisessa säässä retkellä sitten kuljetaan. Päätimme alkukesästä, että elokuun puolivälissä on aika lähteä patikoimaan Repovedelle. Silloin vallitsi kauhea tappohelle, ja tuumimmekin, että jos sää ei viilene, ei retkeä kannata lähteä toteuttamaan ainakaan suunnitellussa laajuudessa. Samoin jos ukkostaa ja myrskyää hurjasti. No, kummastakaan ei tarvinut huolia. 

 

Ensimmäisenä retkipäivänä oli parisenkymmentä astetta lämmintä, tyyntä ja pilvistä. Kaukana jytisi ukkonen, mutta se ei tullut kohdalle. Sadetta ripsaisi muutama pisara. Yö oli leppoisan lämmin, noin 15 asteen tuntumassa, tyyni ja poutainen. Jälkimmäisenä retkipäivänä lämpötila nousi hellelukemiin ja aurinko paistoi, mutta tuuli puhalsi vilvoittavasti, eikä metsän varjoissa ollut lainkaan tukalaa. Mahtava tuuri!

Olhava - Repoveden kuuluisin maisema

 

Valokuvaamisen kanssa meni huonommin. En viitsinyt ottaa kameraani mukaan, sillä olin huolissani sen kastumisesta, jos ukkonen osuisi kohdalle, ja lisäksi kameran kantaminen kaulassa olisi ollut liian rasittavaa. Minulla ei ole vielä systeemiä, miten saisin kameran kulkemaan tällaisella retkellä mukavasti käden ulottuvilla. Rinkkaan pakattuna kamerasta tulee liian helposti turhanpanttia painolastia, kun sitä ei tule otettua esiin riittävän usein.

 

Vanha pokkarini hajoilee ja sekoilee, joten kuvasin sitten kännykällä, jonka tuotoksista tulikin aivan odottamattoman kämäisiä. En kuitenkaan halunnut kuvittaa blogipostausta jonkin muun retken kuvilla, joten valitsin oheen siedettävimmät räpsyt Repovedeltä. Seassa on myös kuvia toveri Krotin kännykältä: kaikki aurinkoiset järvimaisemat.

Retken puitteet ja monet muuttujat

Olimme miettineet Lappeenrantaan muuttaneen vanhan lukiokaverini kanssa jo pari vuotta sitten, että voisimme mennä yhdessä Repovedelle. Hän ei ollut aiemmin tehnyt mitään vaelluksen tapaista, mutta oli utelias. Ajatus retkestä jäi lojumaan jonnekin pandemian torppaamien suunnitelmien arkistoon, kunnes ryhdyimme toteuttamaan sitä tänä kesänä. Valitsimme ajankohdan ja päätimme, että jos korona- ja sääolosuhteet suovat, retki tapahtukoon.

Olosuhteet olivat onneksi myötäiset. Niinpä minä ja Krotti ajoimme Turusta Kouvolaan Repoveden kansallispuistoon, missä tapasimme Tervajärven parkkipaikalla Lappeenrannan tyypit, lukiokaverini ja hänen puolisonsa. Kutsuttakoon heitä nyt vaikkapa nimillä Saukko ja Jarppi. (On varmasti ihanaa joutua esiintymään tässä blogissa, kun saa jonkin yllätysnimen!)

Reittimme runkona oli Kaakkurin kierros, mutta emme kulkeneet sitä kokonaan virallista reittiä seuraten, vaan parissa kohtaa oikaisimme lyhentääksemme päivämatkoja. Kokopitkä merkitty reitti on 26 kilometriä. Poistimme kierroksesta rönsyjä niin, että päivämatkoista tuli kartalta suoraan mitaten 10 ja 11 kilometriä. Urheilukello näytti reissun jälkeen noin 5 kilometriä enemmän molemmille päiville.

 

Olikohan tämä kuva toveri Saukon kännykältä?

 

Minä olen jaksellut tänä kesänä astman puolesta tosi huonosti, joten reitin lyhentäminen tuntui tarpeelliselta. Toukokuussa kärsin vuosikymmenen pahimmista koivuallergiaoireista, enkä pystynyt juuri kuntoilemaan. Sitten alkoivat hirmuhelteet, jotka niin ikään pahensivat astmaoireita, heikensivät yleistä vointia ja torppasivat mahdollisuudet mihinkään treenailuun. Tältä pohjalta oli vähän jännittävääkin lähteä patikoimaan mäkiseen maastoon.

 

Olin jo dramaattisesti olettanut, että tuuperrun ensimmäiseen mäkeen, mutta heti parkkipaikalta poistuttuamme minut valtasi jokin mystinen metsän taika tai muu, jonka ansiosta kävelin aivan tyytyväisesti koko parinkymmenen kilometrin kierroksen. Sain merkittäviä hengenahdistus- tai yskäoireita vain muutaman isoimman mäen nousussa, ja nekin olivat hyvin lääkkeillä ja huilaamisella hallittavissa.

Astman lisäksi selkäkivut olivat vaivanneet ennen retkeä, eikä minulla ollut mukamas ollut tarpeeksi aikaa tehdä niille mitään. Pelotti, miten selkä jakselisi. Lopulta silläkään ei ollut hätää. Oikeastaan sen kipuisuus väheni retken aikana - eikä mikään ihmekään, sillä kävely ja yleinen liikkeellä oleminen ovat usein ratkaisu selkävaivoihin, jotka ilmiselvästi johtuvat liiasta istumatyöskentelystä.

Toki menoani kevensi kaikin puolin se seikka, että minulla oli rinkan sijaan kannettavanani suurimman osan matkasta vain pieni 28 litran reppu. Vaikka se oli täyteen lastattu ruokaa ja kokkailutarvikkeita, silti se ei ollut järin painava. Krotti kantoi rinkassaan meidän molempien majoittumistavarat ja lisävaatteet. Vaihdoimme kyllä välillä kantovuoroja, joten sain myös vähän vaellustunnelmaa rinkan kantamisesta. Kiipesin sen kanssa yhden mäenkin. Enimmäkseen kuitenkin etenin tavallista kevyemmin kantamuksin.

 

Ketunlossin ja Lapinsalmen sillan kautta Olhavanlammelle

Retkemme alkoi torstaina kello kolmen jälkeen iltapäivällä Tervajärven parkkipaikalta myötäpäivään pitkin Kaakkurin kierrosta. Matka taittui pitkin kumpuilevaa ja kivikkoista metsäpolkua vanhassa metsässä. Järvimaisemat välkkyivät puiden lomasta idyllisen kauniina. Hippiäinen, töyhtötiainen ja hömötiainenkin kuuluttivat läsnäoloaan. Nykyään kun metsätiaisten nopea uhanalaistuminen on surullista todellisuutta, niiden havaitseminen on aina ilon pilkahdus, etenkin hömötiaisen.

 

 

Pian saavuimme Ketunlossille, käsikäyttöiselle vaijerilossille, joka vie yli Määkijänsalmen. Juuri ennen meitä yksi seurue meni yli, joten lossi oli saapuessamme väärällä puolella salmea. Kuitenkin ennen kuin ehdimme kiskoa lossia luoksemme, vastarannalle ilmaantuikin maastopyöräilijä, jonka tietysti annoimme sitten ylittää salmen ensin, niin saimme lossin omaan rantaamme kiskomatta itse.

Pieni lossimatka lisää aina seikkailun tunnelmaa retkeen, ja on mukavaa liikkua välillä polkujen ohella vesiteitse. Kohta lossin jälkeen tulimme Lapinsalmen parkkipaikalla sijaitsevan Repotassun kioskin luokse. Se oli juuri sopivasti vielä hetken auki, joten ostimme jäätelöä ja limua ja pidimme ylellisen herkkutauon. Onneksi Jarpilla oli lompakko mukana rinkassa, koska me muut olimme jättäneet omamme autoihin.

 

Lapinsalmen riippusilta näkyi etäältä jo Ketunlossilta, ja pelkäsin, minkälaista sen ylittäminen mahtaisi olla. Korkeanpaikankammoiselle ajatus legendaarisesta, 12 metrin korkeudella kulkevasta ja yli 50 metriä pitkästä riippusillasta oli nimittäin aika hyytävä. Luulin jotenkin sillan olevan sellainen kapea ja huojuva hökötys, mitä näkee elokuvissa. 

 

No, tosiasiassa Lapinsalmen silta osoittautui hyvinkin vankaksi ja leveäksi, eikä juuri yhtään pelottavaksi. Silta uudistettiin vasta pari vuotta sitten, sillä vanha silta romahti. Ajatus sillan romahtamisesta pyöri kyllä mielessä, vaikka uuden sillan turvallisuus olikin ilmeistä.

Pidimme lounastauon Lapinsalmen tulentekopaikalla. Siellä on useampia pöytiä, tulentekopaikkoja, laavu ja katos mukavalla sijainnilla heti riippusillan kupeessa järven rannassa. Huussi löyyy toki myös - ja helpotuksekseni siellä ei näkynyt ampiaispesiä. 

 

Astman ohella toinen asia, josta olin ollut huolissani ennen reissuun lähtöä, olivat ampiaiset. Yleensä alkukesän retkillä niistä ei ole vaivaa, mutta loppukesällä haitta voi olla melkoinen. Onneksi ampiaisia osui kohdalle koko tällä reissulla vain muutama, eivätkä ne olleet vaivaksi. Yhtään pesää en nähnyt.

Lapinsalmi sillalta nähtynä

 

Lapinsalmen jälkeen suoritimme oikaisun. Emme kiertäneet Katajavuorelle, vaan lähdimme suoraan kohti Katajajärven eteläpäätä. Siellä liityimme takaisin viralliselle Kaakkurin kierroksen reitille. Olin katsonut ennakkoon Tiirasta, että Katajajärvellä oli havaittu kuikkia, ja niitä halusimme päästä ihastelemaan tunnelmallisesti pesimäjärvensä maisemissa, joten minulla oli kiikarit mukana ja pysähtelimme välillä tähyilemään järvelle. Piakkoin kuikka löytyikin kiikariin. Miten voikaan olla niin kaunis olento!

Seuraava pysähdyspaikka ja nähtävyys oli Kuutinkanava, vanha tukinuittoränni, joka yhdistää kaksi järveä toisiinsa. Sen luona on kaivo, josta täytimme vesipullot raikkaalla mutta hieman mineraalisen makuisella vedellä. On kyllä ylellisyys, että retkeilykohteessa on kaivoja, joiden veden laatu on tarkastettu. Vedenpuhdistuksen kanssa säätäminen on aina oma vaivansa, eikä etenkään eteläsuomalaisten pintavesien juominen ole yleensäkään mitään juhlaa tai välttämättä edes mahdollista.

Aurinko oli jo laskemassa, kun kuljimme viimeistä etappia kohti yöpymispaikkaamme Olhavanlampea. Pari vaativampaa nousua kiipeiltiin ylös kivikkoisissa rinteissä. Saatiin ihailla Kuutinlahden maisemia kallion laelta ilta-auringon paisteessa. Havaittiin isokäpylintuja. Keräiltiin sieniä leveämmän hiekkatien varrelta - voitatteja, suppilovahveroita, kanttarellejä. Onneksi loppumatka Olhavanlammelle olikin leveää ja helppokulkuista hiekkatietä, sillä yksinkertaisesti väsytti, eikä olisi oikein jaksanut enää ajatella kävelemistä.

Lähestyessämme Olhavanlampea kuulimme outoja parahduksia ja mölähdyksiä, joiden päästäjää veikkailimme - olisiko täällä härkälintu vai oliko huutelija itse vaellusreitin nimikkolintu kaakkuri? Ensimmäiseltä pilkahdukselta lammen rannasta näkyikin jo yksi nuori kaakkuri vastaukseksi kysymykseen, ja pitkin iltaa kuultiin useamman kaakkurin kuororääkymistä. Suomen luonnon erikoisimpia ääniä! 

 

 

Olhavanlammella on erikseen sekä tulentekopaikka että laavu, joiden molempien luona oli vähän ruuhkaa. Sen sijaan lähempänä kaivoa ja huussia oli vain muutama muu leiriytyjä, joten asetuimme siihen. Pystytimme teltat suurten kuusten katveeseen ylellisen tasaiselle neulasmatolle. Pihka vähän tahrasi varusteitamme, mutta sellaista se elämä havupuiden kanssa on.

 

Pari vanhaa kaatuneen puun runkoa toimi penkkeinä leiripaikalla iltaa istuskellessa. Krotti valmisti sienirisottoa koko porukalle pitkän kaavan kautta, ja siitä tulikin todella hyvää. Ilta ehti hämärtyä, joten söimme illallista otsalamppujen valossa.

 

Olhavanvuoren jyrkänne kohosi pystysuorana leiripaikkamme vieressä. Korkeimmillaan Olhavan suora kiviseinämä on 50 metriä korkea, ja sitä pidetäänkin yhtenä Suomen parhaista kalliokiipeilykohteista. Jyrkänteen juurella sijaitseva Olhavanlampi näyttäytyi illalla sumuisena, hämyisenä ja salaperäisenä. Kaakkureiden riipivät huudot sopivat maisemaan.

Minulla on vähän viha-rakkaussuhde meidän telttaamme, jonka hyvistä ja huonoista puolista olen aiemmin jo selostanut pitkät pätkät. Tänä yönä ei kuitenkaan ollut valittamista. Ei ollut tukalaa. Osasyynä lienee se, että sää oli leppoisa, eikä ollut tietoakaan hyttysistä tai kosteudesta, joten teltalta kaipasi vain makuupaikkaa, ei kummemmin suojaa mitään vastaan. Vaatteet saattoi vaihtaa rauhassa ulkopuolella, eikä tarvinut säheltää sadetakkien kanssa olemattoman pienessä eteisessä.

Nukuinkin sangen hyvin, jahka alkuyön perinteiset huussireissut oli hoidettu ja sain unen päästä kiinni. Muutaman kerran heräsin kaakkureiden kailotukseen ja kaukaa kantautuvaan kuikan huutoonkin. Oli niin lämmin, että pidin makuupussissa lähinnä vain varpaita, muuten tarkenin ilmankin. 

 

 

Olhavanvuori, Tolosenvuori, Hauklamminvuori ja finaali

 

Perjantai valkeni aurinkoisena. Heräilimme yhdeksän aikaan laittamaan aamupuuroa ja -kahvia. Päivästä oli selkeästi tulossa lämmin. Peukaloinen lauloi pari reipasta säettä leirimme vieressä. Metsämyyrä vilahti kaatuneen puun alle. Ihmisiä näkyi suhteellisen runsaasti. Kalliokiipeilijöitäkin oli jo aamusta Olhavan rinteellä taituroimassa.

 

Muurahaiset, jotka eilen illalla saapuessamme olivat jo lopettaneet päivän vilistelynsä, lähtivät aamun lämmetessä liikekannalle, mutta onneksi leiripaikkamme ei sijainnut suoraan niiden polulla. Huussit kuhisivat kärpäsiä suorastaan vastenmielisyyteen asti. Hyönteismaailmassa huomiota herättivät myös suruvaipat. Suuria, tummasävyisiä perhosia lepatteli retken aikana tuon tuostakin vastaan, ja aamulla leiripaikallammekin oli muutama.

 

Aamutoimiin meni rennolla tahdilla pari tuntia. Ennen lähtöä täytimme vielä pullot kaivolta, jonka vesi oli miedomman makuista ja neutraalimman väristä kuin edellisen. Sitten jatkoimme patikointia: heti aamusta suoraan ylös reitin ehkä korkeimmalle tai ainakin nimekkäimmälle huipulle, Olhavanvuorelle. Nousu oli rankka, mutta kuitenkin kevyempi kuin olin odottanut.

Ylhäältä Olhavan huipulta avaratui hyvin vaikuttava näkymä yli sinisenä taivasta peilaavan Olhavanlammen ja koko metsäisen tienoon. Aivan horisontissa, kaikkein kaukaisimmalla kummulla, näytti siintävän hakkuuaukko, mutta sitä tuskin paljaalla silmällä erotti. Muuten kaikkialla näkyi vain silmänkantamattomiin metsää, metsää, metsää ja pieniä järviä.

Jatkoimme näköalapaikalta suoraan eteenpäin Kaakkurinkierrosta kohti Valkjärveä. Sen jälkeen oikaisimme vielä pätkän matkaa hiekkatietä pitkin, sillä halusimme muuttaa reittiä niin, että kiipeäisimme vielä Tolosenvuoren yli ja jatkaisimme siitä suoraan Kirnukankaan laavulle. Näin matkaamme tuli yksi korkea maisemavuori lisää ja saimme lyhennettyä päivämatkaa sekä lisättyä Kirnukankaan lounastaukopaikaksi reitin varrelle ilman mutkia.

 

Poikkesimme siis tieltä Tolosenvuoren rinteeseen kääntyvälle polulle, joka ei lukeudu merkittyihin reitteihin. Pidimme istuskelutauon rinteen juurella kivikossa ennen kuin lähdimme kiipeämään. Pehmeän vihreän sammalkerroksen verhoilema kivikko hallitsi maisemaa. Metsä oli sankkaa, syvän vihreää, vanhaa kuusikkoa. Kallion seinämissä oli mahtavia jyrkänteitä, lohkareikkoja ja muodostumia, jotka näyttivät kasvoilta - kuin kallio olisi tarkkaillut meitä.

Nousu Tolosenvuorelle oli vaikuttava elämys. Se tuntui jotenkin pidemmältä ja vaikeammalta kuin Olhavan rinteen kiipeäminen, mutten tiedä kumpi on korkeampi. Polku oli kuin puiden juurista muodostunut vänkyräinen portaikko. Se mutkitteli ylös vihreästä kuusikosta avaraan, valoisaan, kuivaan kalliomännikköön. Senkin jälkeen ylämäki vielä jatkui tovin. Kuumassa säässä rinteen kiipeäminen oli melkoista puuskutusta. 

Ylhäällä huilasimme ja ihastelimme jälleen maisemia. Järvi välkehti alhaalla. Krotti keräili puolukoita lounasta varten. Minä hajoilin hengenahdistukseni äärellä. Sitten alkoi laskeutuminen suhteellisen vaikeakulkuista mutta loivaa rinnettä alas Tolosenvuorelta. Loppusuora taukopaikalle oli taas helppoa leveää hiekkapolkua. Auringonpaiste paahtoi ja kuiva hiekka pöllysi jaloissa.

Kirnukankaan laavulla oli jo pari seuruetta nuotion ääressä. Pöydän päähän mahtui kuitenkin vielä. Pöhistelimme retkikeittimellä lounaat ja lepuutimme jalkojamme. Minulla ja Krotilla oli nyhtökaurakäristystä ja perunamuusia. Niiden lisukkeeksi tuli tuoreita puolukoita. Saukolla ja Jarpilla oli käteviä "lisää vain vesi" -retkimuonapusseja.

 

Kirnukankaalta ei ollutkaan enää pitkä matka takaisin Tervajärven parkkipaikalle. Kulku tuntui kuitenkin etenevän paljon hitaammin kuin alkupuolella päivää. Minulla oli sellainen fiilis lounastauolle saakka, että kuljimme hyvinkin reippaasti, mutta loppumatkasta tuli niin haastavaa maastoa, että eteneminen tuntui paikoin hiippailulta. Jalkani olivat hiertyneet parista kohtaa vesikelloille. Kaikilla alkoi olla yleistä patikoinnin rasitusta raajoissaan.

Hauklamminvuorelle noustiin tosi jyrkkiä portaita kallionjyrkänteiden välistä. Paikassa oli jylhä tunnelma. Minä yskin ja pihisin portaiden jälkeen, mutta maisema oli kyllä aivan täysi kymppi. Lojukosken kaivolla täytimme taas vesipullot hyvin raikkaalla vedellä. Pari kertaa polun varressa nähtiin käärme.

 

Sulkusalmen sillan jälkeen alkoi epämääräinen kivikkoisjuurakkoisissa rinteissä rymyäminen eli niin sanottu loppuhuipennus. Jotain viimeisen pitkän, jyrkän, hyvin vaikeakulkuisen alamäen meiningeistä kertonee se, että toveri Krotti päätti lykätä rinkkansa pyörimään alas mäkeä itsekseen. Vaelluksilla aina joku uhoaa lähettävänsä rinkkansa pyörimään alas milloin mistäkin kukkulalta, mutta tämä oli eka kerta, kun näin rinkan oikeasti poukkoroivan yksinään alas mäkeä.

Hermusenlahden rantaa kulkeva polku oli vielä yksi rasittavan kivikkoinen seikkailu, mutta sen jälkeen tulikin vastaan venerantaa, leveää hiekkapolkua ja yhtäkkiä jo Tervajärven parkkipaikka. Järven pinta kimalteli kauniina auringon paisteessa. Vaikka retki oli lyhyt, vain kaksi päivää ja parisenkymmentä kilometriä, silti patikan jälkeen oli voittajafiilis, sillä vointini ennen reissua oli ollut niin heikko.

 

 

Retken päätteeksi sain vielä myytyä vanhan rinkkani eteenpäin. Olinhan todennut sen jo viime kesänä ehdottomasti liian isoksi omaan käyttööni, mutta ajatus sen kaupittelemisesta jossain nettikirppiksellä oli selkeästi ollut liian vaivalloinen, kun se ei ottanut tapahtuakseen. Toin rinkan nyt lainaan Jarpille, ja parin päivän testiajo toimi niin, että retken jälkeen kantolaite vaihtoi omistajaa.

 

Nyt voin hankkia itselleni uuden, pienemmän ja kevyemmän rinkan, mutta sitä odotellessa hyödynnän Luonto-Liiton retkivarustelainausta. Sieltä kun saan Varsinais-Suomen piirin jäsenenä helposti ja ilmaiseksi. On myös eri vaihtoehtoja, joiden kanssa voin miettiä, minkälainen olisi juuri minulle paras rinkka.

Onko Repovesi sinulle tuttu kohde?